keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

P.G. Wodehouse: Hiiop, Jeeves

Nuorempana tuli luettua aikamoinenkin kasa P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoita. Luettua ja nautittua. Sen verran terävä oli Wodehousen kynä, että juttujen verbaliikasta nautti täysin rinnoin. Myöhemmin televisiosta tuli hieman laimeampi adaptaatio, vaikka näyttelijät hyviä ovatkin.

Olin kuitenkin jo lähes unohtanut Wodehousen, kun Prisman alelaarista sitten äkkäsin muhkeahkon, kuusisataasivuisen pokkarin rintataskuuni. Kokoelma oli saanut suomalaisen nimen Hiiop, Jeeves (2016) ja se sisälsi kolme pidempää Jeeves-tarinaa: Code of the Woosters (1938), Joy in the Morning (1946) sekä Clustering Round Young Bingo (1925).

Tätä kirjaa oli kiva lukea. Wodehousen loputon sanailuvariointi ja hulvaton kielenkäyttö ovat tässä aivan huipussaan. Niistä ei voi kuin nauttia ja kerrata parhaimpia uudelleen. Kaisa Sivenius on tehnyt mahtavaa työtä suomentaessaan nämä tarinat!

Ainoa vain; kaiken tämän kielellisen nerouden rinnalla kontrasti itse tarinoiden sisältöön osoittautuu valtavaksi. Tarinat itsessään eivät ole kovin suuria eivätkä lopulta kovin kiinnostaviakaan. Kaikki upea kuorrutus menee niissä hukkaan, ja se oli suurin yllätys vanhaan muistikuvaani.

Sääli.

**********

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Gareth Thomas: David Bowie - The Illustrated Biography

David Bowie kohosi elinaikanaan yhdeksi maapallon tunnetuksi ikoniksi, eikä toki aivan ilman syytä. Voidaan varmasti kiistellä siitä, miten merkittävää on rämpyttää kitaraa ylimalkaan, mutta loppujen lopuksi kaikkinainen kiistely ja argumentointi on yhdentekevää ja aina subjektiivista.

Bowie on toisille tärkeä hahmo ja rakennuspalikka ja elämän highlightsien ankkuri ja toisille vähämerkityksetön. Eihän sillä ole väliä. Fanittaminen ei ole koskaan keneltäkään pois.

Itselleni David Bowie iski juuri oikeaan aikaan, kun hän itsekin eli nuoruuutensa ja luomisvoimansa kukkeaa aikaa, ja minä olin lukiolainen. Tästä siteestä muodostui näemmä elinikäinen. Olen lukenut useammankin Bowie-elämänkerran, kaikki studiolevyt ovat hyllyssä ja rivi videoitakin.

Oli kuitenkin hauska törmätä jossakin kaupassa poistolaarissa Gareth Thomasin kokoamaan kuvakirjaan Bowiesta, kirjaan nimeltä David Bowie - The Illustrated Biography (2011). Vaikka kirjan pääpaino on kuvituksessa, yllättää niukka teksti kuitenkin informatiivisuudellaan ja tarkkuudellaan.

Kirja käynnistyy kuvalla vuoden 1963 The Konrads -bändistä ja seurailee siitä jatkunutta David Bowien muusikonuraa. Viimeinen kuva on vuodelta 2009, ja siinä Bowie poseeraa poikansa Duncan Jonesin kanssa tämän Moon-leffan ensi-illassa. Uskomaton määrä käänteitä mahtuu tähän väliin. Universaalisti mitaten on aika vaikea löytää ketään toista artistia, joka olisi tehnyt yhtä mittavan ja monitahoisen uran, jossa ei ole jääty muovailemaan samaa pitkoa kerta toisensa jälkeen.

Kuvat on valittu huolella ja rakkaudella. Ne ovat erinomaisia. Kirjan loppuun on vielä liitetty kronologinen minielämänkerta (viimeinen merkintä tammikuulta 2010) sekä discografia, joka sisältää jokaisen levyn kappaleineen ja tekijöineen.

Tuhti selailu- ja nautiskelukirja.

**********

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen - Tarinankertojan elämät

Jos tutustuisin Heikki Kinnuseen vasta nyt, tietäisinkö hänestä muuta kuin Vääpeli Körmyt? Pelottava ajatus, mutta onneksi itse tutustuin Heikki Kinnuseen 1960- ja 1970-luvuilla. Hän oli mukana myyttisessä Lapualaisoopperassa, sai ensi kiinnityksensä teatterikoulun jälkeen Suomen Kansallisteatteriin, näytteli tv-teatterissa (muun muassa häkellyttävässä Virrensirussa (1969)), oli koko kansan Sunlight-mies tv-mainoksissa, oli Matti Kassilan versioimassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin...

Ja sitten tuli tämä pronssiruusun ottanut Ällitälli yhdessä Leo Lastumäen kanssa! Parasta sketsiviihdettä mitä Suomessa juuri silloin tehtiin, ja eikös vain jo uutisoitu, että sama parivaljakko on ottamassa Sepen ja Valtterin nahat ylleen tulevassa Seppo Huunosen filmatisoimassa Lampaansyöjissä, Veikko Huovisen erinomaiseen kirjaan perustuvassa. (No, itse elokuvaa ei kukaan toki ole tullut kaksin käsin kiittelemään, mutta Kinnunen&Lastumäki, aijaijaijai!)

Eikä siinä vielä kaikki. Turun Kaupunginteatterissa alkoi Kotkien kausi, kun Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka ottivat tilan haltuun yhdessä pääkaupungin tuomistensa kanssa (kuten Esko Salminen, Rose-Marie Precht (rva Kinnunen) sekä Heikki Kinnunen). Syntyi sellaista suomalaista teatterihistoriaa, jota yhä muistellaan.

Olen itse lukenut ensimmäisen kerran omasta tahdostani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin koulupoikana, mutta vasta Kalle ja Ritva Holmbergin tulkinta ja Heikki Kinnusen esitys ovat avanneet Aapon arvon minulle. Nykyään Aapo on suosikkiveljekseni koko katraasta. Kävin kahdesti katsomassa tämän esityksen ja katson sitä yhäkin vuosittain dvd-taltiointina.

Heikki Kinnunen on huikea ja monipuolinen näyttelijä, joka ei näyttämöllä nosta omaa erinomaisuuttaan korkeammalle, vaan vannoo ensemble-ajattelun nimeen. Hän on luotettava ja taitava joukkuepelaaja. On oikeastaan ihme, ettei Kinnusesta ole aiemmin tehty kirjaa. Kenties maestro itse ei ole ollut ajatuksesta viehtynyt?

Nyt kuitenkin kirja on. Elisa Heilala tulee käsittääkseni genren ulkopuolelta, mutta hän on tehnyt erinomaisen luettavan kirjan Heikki Kinnusesta. Kirjassa nojaudutaan aika lailla kirjallisiin lähteisiin, niin lehtiartikkeleihin kuin kirjoihinkin (lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta) sekä sitten läheisten, tuttujen ja työkavereiden haastatteluihin. Päähenkilö itse ei ilmeisesti ole osallistunut tekstintekoon joka käänteessä, mutta kyllä kinnusmaisen äänen toki kirjasta kuulee hyvinkin ja esimerkiksi veroasioita käsitellään kovinkin henkilökohtaisesti.

Koska Heikki Kinnusen ura on niin valtava, ei kirja voi kuin valita siitä vain paloja, mutta se tekee sen varsin hyvin. Tuntuu, että monet juuri oleelliset asiat ja työt käsitellään, ja monet sitten jäävät vain maininnaksi jos siksikään.

Heikki Kinnunen - Tarinankertojan elämät (2016) -kirja on helppolukuinen ja nopealukuinen, mikä ei ole tällä kertaa moite vaan kiitos. Kerrankin kävi niin, että kansi ei houkutellut ostamaan kirjaa vaan kohde. Onneksi kävi niin!

**********

torstai 29. maaliskuuta 2018

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Eteläafrikkalaislähtöinen J.M. Coetzee on jo aikaa sitten autorisoitu kirjallisuuden kunnian kentille sekä vankan tuotantonsa että saamiensa julkisten tunnustusten myötä. Oman tien kulkija, joka ei taida työstää samaa maksamakkaraa joka kerta. Kirjailijakuvaa täydentää anekdootit miehestä, joka ei suostu henkilökohtaisesti noutamaan mokomia Booker-palkintojaan. Mainiota!

Jeesuksen lapsuus, 2014 (The Childhood of Jesus, 2013) on Coetzeen ties kuinka mones teos. Tarinan alussa tuntemattomaan maahan saapuu mies ja poika, joiden keskinäistä suhdetta kirja käy läpi. Uusi maa tuo muassaan uudet nimet ja uudet henkilöllisyydet, kaikesta vanhasta on luovuttu identiteettiä ja kieltä ja tapoja myöten.

Poika ei ole miehen poika, vaan mies on luvannut merimatkalla etsiä pojan äidin käsiinsä. Mies ei ole koskaan tavannut naista, mutta hän on varma tunnistamisesta. Eräällä retkellä he törmäävätkin naiseen, jonka mies uskoo olevan pojan äiti. Nainen ja poika eivät kuitenkaan tunnista toisiaan, mutta se ei haittaa. Nainen ryhtyy pojan äidiksi, ja muuttaa miehen asuntoon. Mies puolestaan muuttaa satamassa olevaan vajaan.

Tarina on outo ja täysin epälooginen. Ihmisten käyttäytyminen noudattaa jonkinlaisia omia lakejaan, mutta ei totisesti "oikean elämän" lakeja. Kirjan loogiikka ei ole todellisuuden logiikkaa. Tämä aiheuttaa sen, että lukija ei aina oikein halua ostaa kertomusta ja sen käänteitä. Ne tuntuvat epäuskottavilta ja rasittavilta.

Alussa kiinnostavat henkilöt alkavat käydä hieman vastenmielisiksi, mikä vaikeuttaa entisestään kirjasta pitämistä.

Jeesuksen lapsuus on epäilemättä syvällinen ja taitava allegoria... jostakin. Se kuvannee ihmisyyttä, kiintopisteitä, perhesiteitä, kansallisuuksia ja kaikenlaista muutakin, mutta siitä on aika hankala saada otetta. Jeesuksen lapsuus tuntuu tehdyn jollekin sisäpiirille, ei tavalliselle lukijalle. Joku jossakin varmasti nyökyttelee tietävä pilke silmäkulmassaan, että "kyllä, juuri tätä on hyvä kirjallisuus, aivan huikeaa".

Itse pidin kahdesta asiasta: kirjan nimestä ja kannesta. Sekin on enemmän kuin joidenkin lukemieni kirjojen kohdalla.

**********

maanantai 26. helmikuuta 2018

Patricia Cornwell: Samaa verta

Teräsrouva putkauttaa kirjojaan tasaiseen tahtiin, ja nyt voi sanoa, että kirjan suomenkielinen nimi tekee niille tosiaan oikeutta: Samaa verta. Toisin sanoen, mikään ei kirjaa lukiessa tule yllätyksenä, niin tasaisen varmaa tuuttia Patricia Cornwell töttää tehtaastaan.

Samaa verta, 2015 (Flesh and Blood, 2014) on suoraa jatkumoa Kay Scarpetta -universumissa. Itse asiassa jatkumoa sekä sillä tavalla että kaikki elementit ovat entuudestaan tuttuja ja sillä tavalla että itse pitkä tarina jatkuu myös tässä kirjassa.

Ehkä makuasia, mutta itse vierastan tätä ratkaisua, että nämä tapaukset laitetaan aina koskemaan myös Scarpettaa. Hän ei ole ulkopuolinen, objektiivinen tutkija, vaan vaara uhkaa alati häntä ja hänen lähipiiriään. Olisi paljon antoisampaa, jos tällainen pöyhkeä elementti puuttuisi, ja voisi vain keskittyä kuolemansyyntutkimiseen ja siitä kimpoaviin toimenpiteisiin.

Toinen minua ärsyttävä elementti on Scarpettan pseudosyvällinen pohdiskelu omien demoniensa ja häilyvien epäilyjensä kanssa. Muka-merkitykselliset lauseet ovat usein kovin onttoja lopulta, eivätkä tuo tarinaan mitään lisää eivätkä ne tuo lisäuskottavuutta kirjailijankuvaankaan. Dekkariahan tässä luetaan.

Mukavaa kyllä, tällä kertaa side-kick -hahmoista rikosetsivä Marino saa pitkästä aikaa isomman roolin kirjassa. Hän on kirjailijalle välttämätön työkalu ja mukavasti hahmoteltu, joskin jossakin määrin epäloogisesti ja epärationaalisesti ajatteleva ja toimiva. Toisaalta useimmat Cornwellin kirjoittamat hahmot ovat juuri sellaisia. Ehkä siis me ihmiset olemme sellaisia?

Tapaus tulee sananmukaisesti Scarpettan ja Bentonin omalle tontille, kun sen aidan päältä löytyy seitsemän killotettua kuparipenniä vuodelta 1981. Ja ympäriltä alkaa kaatua ihmisiä, joihin Scarpettalla löytyykin linkki. Perushuttua siis.

Mastermind osoittautuu lopulta vanhaksi tutuksi, ja kaikki on taas hyvin. Jollei oteta sitä lukuun, että tekijä pääsee karkuun. Miksiköhän? (Hymiö)

Kay Scarpettan tutkimuksia lukiessa olen iloinen, etten kannata ääni- tai sähkökirjoja; monestakaan syystä. Oikeaa kirjaa lukiessa on helppo ennakoida, milloin Cornwell alkaa höperöidä kalustusten tahi ruoanlaiton puuduttavalla yksityiskohtaisuudella ja pikakelata silmillä eteenpäin siihen paikkaan, jossa tarina oikeasti jatkuu. Tässä kirjassa näitä jokseenkin tarpeettomia täytepaikkoja oli tukku.

Kirjan kansi jatkaa samaa mitäänsanomattomien ja nopeasti unohtuvien kansien sarjaa kuin monet edellisetkin. Eipä sillä, ei Samaa verta myöskään nimenä erotu edellisistään.

**********

maanantai 12. helmikuuta 2018

Michael Connelly: Risteyskohta

Oli tietenkin vain ajan kysymys, että milloinka Michael Connellyn Hieronymys Bosch -hahmosta aletaan tehdä tv-sarjaa. Vuonna 2014.

Tästä on muitakin mielipiteitä, mutta omalla kohdallani kävi niin, että kun Titus Welliver ujuttautui Harry Boschin nahkoihin, niin minä menetin mielenkiintoni. Kirjallisuuden ylivoimaisesti huikein ominaisuus on se, että se ruokkii mielikuvitusta (sivistystä myös!). Lukija pääsee uimaan vieraisiin, mielikuvituksellisiin maisemiin, aikakausiin ja tapahtumiin sekä syventymään tajuamaan henkilöhahmojen sielunelämää. Se on aivan mahtavaa, koska se tapahtuu vain omassa päässä. Ja kaikilla muilla puolestaan omanlaisella tavallaan. Titus Welliver ei ole siis minun versioni Boschista, ei lähellekään, ja siksi kirjojen lukeminen nykyisellään on hankalaa.

Yritin kuitenkin, kun Prisman laarista tyrkytettiin käteen Risteyskohta, 2016 (The Crossing, 2015) -kirjaa. Riesteyskohta on kannenkin mykästi todistamana täysverinen Bosch-kirja, vaikka siinä mukana kulkeekin Michael Connellyn toinen hahmo, velipuoli Mickey Haller.

Nyt jo eläköitynyt Bosch käy omaa jaakobinpainiaan läpi kirjan, koska hänestä on alleviivatun vastenmieleistä työskennellä puolustuksen puolella oikeidessa. Omituinen näkökohta jos kuitenkin väittää palvelensa oikeutta!

Bosch näkee oitis, että väärä mies on syytettynä murhasta, ja hän napsii näppärästi riittävät todisteet miehen syyttömyyden puolesta, ja vajaat neljäsataa sivua myöhemmin myös oikeat syylliset on jo löydetty ja osin rangaistukin.

Voi olla, että Welliver-efekti vaikuttaa kirjan suutuntumaan, mutta kitalaelle jää hieman väljähtänyt maku, jos sitä vertaa varhaisempiin Connelly-kokemuksiin. Tämä kulkee kyllä kuin Uber, mutta se vaikuttaa aika lailla samanlaiselta nakilta kuin pötkössä jo on ollut aikaisemminkin tarjolla. Lukijoita palvellaan uudella Harry Bosch -kirjalla, mutta mitään uutta ei kuitenkaan tarjota. 60 miljoonaa myytyä kirjaa toki riittää jo puhumaan puolestaan.

Tarina jäi hieman köykäiseksi, eikä Harryn toiminta nyt vakuuta. Kirjallisesti Connelly ei myöskään esitä mitään erityisen briljanttia, vaan heittää määrämittaisen.

Kansi on kai kaivettu varastosta, jonka ovessa lukee "BULKKI"?

**********

perjantai 26. tammikuuta 2018

Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni

Maailmassa pitää olla pysyviä arvoja. Siis asioita, jotka ovat olemassa, vaikka niitä ei juuri sillä hetkellä edes tarvitsisi tahi ajattelisikaan. Sellaisia kuin, sanotaan vaikka Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmat sekä Alivaltiosihteeri-radiohupailut.

Paitsi että molemmat ohjelmat on jo lopetettu.

Onneksi Knalleja ja sateenvarjoja voi ostaa omaan cd-kirjastoonkin kattavan valikoiman ja onpa Alivaltiosihteeri-sketsejäkin julkaistu iso boksillinen.

Alivaltiosihteeri-ryhmä on pitänyt myös tapanaan julkaista tekstikimaroita radio-ohjelmistaan. Kattaus on sekä helppo että raskas lukea. Se todistaa vääjäämättä ryhmän monipuolisuudesta aihepiirien valinnoista päätellen, notkeudesta, verbaalisuudesta sekä nokkeluudesta löytää usein uusi tulokulma kuluneeseenkin aiheeseen. Raskaus syntyy sitten tekstien latteudesta, toisteisuudesta ja loputtomuudesta. Ei tällaista antologiaa jaksa yhdeltä istumalta lukea.

Tekstien ongelma on myös niiden - tekstimäisyys. Kokoelma on kuin käsikirjoitus, jolle elämän antaa vasta esittäjä. Kenties tekijät ovat tämän tiedostaneetkin, koska tämän kasauksen kylkiäisenä tulee mukaan cd-levy, jolla on parikymmentä juttua luettuna. Nyt voi siis kuunnella kyseiset tekstit esitettynä ja seurata niitä silmillään. Toki kiusallisesti käy ilmi, että eivät nämä nuoret miehet mitään näyttelijöitä ole, sillä paperista lukeminen kuultaa läpi, mutta onhan heillä omat tunnusomaiset intonaationsa, joka kuuluu huumoriperinteeseen.

Käteen tarttui alelaarista tällä kertaa kokoelma nimeltä Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni (2014). Nimessä on leikitelty mukavasti ainakin Alistair MacLeanillä.

Kansi on aivan täysosuma! Se, kuten kirjan mainio piirroskuvitus, on Pentti Otsamon takuukäsialaa. Kansi on tietysti pastissi vanhoista Jerry Cotton -lehtien kansista päälleliimattuja ihmishahmoja myöten. Alivaltiosihteeri-kirjojen kansissa on onnistuttu uudistumaan kekseliäästi vuosien myötä.

**********