Voisi sanoa etenkin lehtikolumnien perusteella, että Riku Korhosella on sana myös sikälikin hallussaan, että hän osaa sanoa iskevästi ja osuvasti. Lyhyessä tekstimuodossa sanallinen ilottelu ja oivallukset ovat usein hänellä huipussaan.
Siksi hiukan emmin suhdettani Korhosen kirjoihin. Ne todistavat hänen hyvästä kirjailijanlaadustaan, ja silti ne ovat täysin eri maata kuin luovantyöläisen kirjoittamat kolumnit. Se on jopa jossakin määrin outoa ja tuo pienen pettymyksen tunteen, joka on sitten toisaalta kohtuuton. Ennakko-odotukset ovat lukijan itsensä asettamia, eivätkä niiden lainalaisuudet tietenkään koske kirjailijaa. (Eihän tekijä itsekään tietenkään ole täysin syytön tällaiseen asetelmaan.)
Riku Korhosen Nuku lähelläni (2012) sai varsin mukavat arviot ammattikriitikkojen kynsissä, ja siksi siihen taas tarttui mieluusti, kun alelaarista kirja jokin aikaa sitten kopraan osui.
Kirjan tarina on lopulta varsin simppeli. Päähenkilönä ja minäkertojna toimii Teemu, joka lähtee itselleen vieraaseen eurooppalaiseen finanssikaupunkiin hoitamaan velipuolensa Tuomaan tuhkausta. Perillä hän tutustuu riskianalyytikkona ja osapäivävallankumouksellisena toimineen Tuomaan esimieheen Aldoon sekä veljen entiseen naisystävään Ninaan. Teemu alkaa seurustella Ninan kanssa. Tai seurustella ja seurustella... Vallankäytöstä ja hyödystä ennemminkin on kysymys.
Paljon ei kirjassa koko aikana tapahdu. Se alkaa hieman salapoliisiromaanin tavoin, kun Tuomasta kuoritaan pienin paloin auki, mutta kummallisella tavalla tämä juonenpätkä hylätään ja fokus on Teemussa. Jättikö kirjailija tarkoituksella aihion, unohtiko hän vai mitä?
Kun oikein miettii kertomuksen päähenkilöitä, niin kukaan heistä ei ole erityisen miellyttävä tahi rakastettava. Kaikki ovat jollakin tavalla tunnekylmiä ja rikkonaisia ihmisiä, joihin ei tosielämässä haluaisi välttämättä lainkaan tutustua, eikä ainakaan viettää aikaa kauemmin. Ei ole aivan suuri ihme, että heidän ihmissuhteensa ovat hajonneet.
Etäisesti Korhosen kirja tuo paikka paikoin mieleen 70-luvulla muodissa olleen purskahtelevan tajunnanvirtatekniikan, jossa lukijan silmille vyörytetään valtavia tekstimassoja ja assosiaatioita ilman loppupisteen suomaa hengähdystaukoa. Myös Veikko Huovisen Hamsteri nousi yhtenä mielleyhtymänä pintaan kirjan mekastavien väkijoukkojen kuvauksessa. Tämä on luultavasti tahatonta, mutta isossa historiasammiossahan jokainen nykykirjailija kuitenkin ui.
- En minä sure. En usko että on paha kuolla.
- Olet ehkä liian nuori sanomaan siitä mitään.
- Omaisen kuolema vaikeuttaa elämää. Mutta mahdotonta siitä tulee vasta kun itse kuolee.
(Riku Korhonen: Nuku lähelläni, 2012)
Tällaisia lennokkaita oivalluksia olisi halunnut lukea enemmänkin, mutta eipä kirjailijan lähtökohta voi olla lukijoiden toiveiden tyydyttäminen. Tai no, joidenkin kirjoittajien työkalupakkiin sekin toki kuuluu.
Nuku lähelläni -kirja on virtuoosimaisesti kirjoitettu, mutta hieman kylmän ja sekaisten osien epäsuhtaisen summan se kyllä jättää päällimmäiseksi tunteeksi. Kirjassa on tehty ihastuttavasti perinteisen "oikean" kirjan perustyö, mutta hukattu ainekset jotensakin toisarvoiseen tarinaan. Kirjailijan kannalta se kuitenkin on epäilemättä ollut välttämättön kertoa.
Kansikuva on kerrassaan upea!
**********
