Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riku Korhonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riku Korhonen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Riku Korhonen: Nuku lähelläni

Riku Korhosesta tavataan sanoa, että hänellä on sana hallussaan. Siis tarkoittaen nimenomaan, että Korhosen suomenkielenkäyttö on laatuisaa. Ja niinhän se onkin. Hän käyttää äidinkieltämme taitavasti, vivahteikkaasti ja silti taloudellisesti.

Voisi sanoa etenkin lehtikolumnien perusteella, että Riku Korhosella on sana myös sikälikin hallussaan, että hän osaa sanoa iskevästi ja osuvasti. Lyhyessä tekstimuodossa sanallinen ilottelu ja oivallukset ovat usein hänellä huipussaan.

Siksi hiukan emmin suhdettani Korhosen kirjoihin. Ne todistavat hänen hyvästä kirjailijanlaadustaan, ja silti ne ovat täysin eri maata kuin luovantyöläisen kirjoittamat kolumnit. Se on jopa jossakin määrin outoa ja tuo pienen pettymyksen tunteen, joka on sitten toisaalta kohtuuton. Ennakko-odotukset ovat lukijan itsensä asettamia, eivätkä niiden lainalaisuudet tietenkään koske kirjailijaa. (Eihän tekijä itsekään tietenkään ole täysin syytön tällaiseen asetelmaan.)

Riku Korhosen Nuku lähelläni (2012) sai varsin mukavat arviot ammattikriitikkojen kynsissä, ja siksi siihen taas tarttui mieluusti, kun alelaarista kirja jokin aikaa sitten kopraan osui.

Kirjan tarina on lopulta varsin simppeli. Päähenkilönä ja minäkertojna toimii Teemu, joka lähtee itselleen vieraaseen eurooppalaiseen finanssikaupunkiin hoitamaan velipuolensa Tuomaan tuhkausta. Perillä hän tutustuu riskianalyytikkona ja osapäivävallankumouksellisena toimineen Tuomaan esimieheen Aldoon sekä veljen entiseen naisystävään Ninaan. Teemu alkaa seurustella Ninan kanssa. Tai seurustella ja seurustella... Vallankäytöstä ja hyödystä ennemminkin on kysymys.

Paljon ei kirjassa koko aikana tapahdu. Se alkaa hieman salapoliisiromaanin tavoin, kun Tuomasta kuoritaan pienin paloin auki, mutta kummallisella tavalla tämä juonenpätkä hylätään ja fokus on Teemussa. Jättikö kirjailija tarkoituksella aihion, unohtiko hän vai mitä?

Kun oikein miettii kertomuksen päähenkilöitä, niin kukaan heistä ei ole erityisen miellyttävä tahi rakastettava. Kaikki ovat jollakin tavalla tunnekylmiä ja rikkonaisia ihmisiä, joihin ei tosielämässä haluaisi välttämättä lainkaan tutustua, eikä ainakaan viettää aikaa kauemmin. Ei ole aivan suuri ihme, että heidän ihmissuhteensa ovat hajonneet.

Etäisesti Korhosen kirja tuo paikka paikoin mieleen 70-luvulla muodissa olleen purskahtelevan tajunnanvirtatekniikan, jossa lukijan silmille vyörytetään valtavia tekstimassoja ja assosiaatioita ilman loppupisteen suomaa hengähdystaukoa. Myös Veikko Huovisen Hamsteri nousi yhtenä mielleyhtymänä pintaan kirjan mekastavien väkijoukkojen kuvauksessa. Tämä on luultavasti tahatonta, mutta isossa historiasammiossahan jokainen nykykirjailija kuitenkin ui.

- En minä sure. En usko että on paha kuolla.
- Olet ehkä liian nuori sanomaan siitä mitään.
- Omaisen kuolema vaikeuttaa elämää. Mutta mahdotonta siitä tulee vasta kun itse kuolee.
(Riku Korhonen: Nuku lähelläni, 2012)

Tällaisia lennokkaita oivalluksia olisi halunnut lukea enemmänkin, mutta eipä kirjailijan lähtökohta voi olla lukijoiden toiveiden tyydyttäminen. Tai no, joidenkin kirjoittajien työkalupakkiin sekin toki kuuluu.

Nuku lähelläni -kirja on virtuoosimaisesti kirjoitettu, mutta hieman kylmän ja sekaisten osien epäsuhtaisen summan se kyllä jättää päällimmäiseksi tunteeksi. Kirjassa on tehty ihastuttavasti perinteisen "oikean" kirjan perustyö, mutta hukattu ainekset jotensakin toisarvoiseen tarinaan. Kirjailijan kannalta se kuitenkin on epäilemättä ollut välttämättön kertoa.

Kansikuva on kerrassaan upea!

**********

maanantai 7. tammikuuta 2013

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

Mestarillisia sanankäyttäjiä on kahta sorttia. Niitä jotka ovat verbaalisesti ylivoimaisia ja käyttävät äidinkieltään (ainakin useimmiten äidinkieltään) suvereenilla tavalla, niin että lukija nauttii pelkästään sanojen tehosta. Sitten on niitä, joilla on sanottavassaan substanssia, niitä jotka tulevat sisältö edellä ja antavat kuuljalle jumalaisen kokemuksen viisauden hipaisemisesta.

Toki on niitäkin, jotka pystyvät yhdistämään nämä molemmat kategoriat sopusointuisesti. (Puhumattakaan niistä jotka vain suoltavat tekstiä...)

Riku Korhonen on ilman muuta taitava sanankäyttäjä. Hän helskyttelee kirjokielisestä kanteleestaan sujuvaa ja nautittavaa tekstiä. Korhosen kirja Hyvästi tytöt, 2009 on tällä kertaa enemmänkin tarinakokoelma, sarja erityyppisiä kronikoita kuin yksi iso kertomus. Hyvällä tahdolla siitä hahmottuu miehen odysseia naismaailmassa, mutta luulisin Korhosen kuitenkin lähteneen leikittelemään ensiksi eri aihoilla ja vasta sitten katsoneen, mitä niistä mahtaa syntyä.

Syntyy sarja novelleja, joiden silmässä mies ajelehtii kohtalosta toiseen. Jos kirja on tutkielma eri tyylilajeista, on se siinä onnistunut tiettyyn tappiin saakka, mutta jos sille tielle olisi tosissaan lähtenyt, olisi sekametelisoppa monta sattumaa rikkaampi. Nyt lukija harhautuu alun tekstien perusteella luulemaan, että hän lukee omaelämänkerrallista kirjallisuutta, ja sitten pam! Kohdalle pamahtaa faabeli vanhasta voimistelupukista ja urheilulukion tytöistä. Tai sadistisesta viiltelijästä. Tai vinoilua parapsykologian suuntaan. Tai Mies marakattina -tarina. Tai lopunaikojen Häpeällisen hapatuksen kuolontarha -maalauksen synnytyspoltot. Tai satu neitsyen löytämisestä. Tai...

Korhosen tarinoiden kymi on loputon. Tyylilajit vaihtelevat mutta notkea kirjoitusasu pysyy. Teksteistä nauttii ja oivalluksille nauraa. Ja sitten, aivan lopuksi, jää hämmentynyt olo. Mitä minä en tajunnut? Mikä on tämän kokoelman clou? Riku Korhonen on pitänyt lystiä ja lukija on pitänyt lystiä, mutta siinä ei voi olla aivan kaikki. Kehyskertomus avaa jotakin, mutta sisältö ei vastaa huutoon.

Se syvempi merkitys jäi minulta löytymättä.

**********