keskiviikko 22. elokuuta 2018

Joseph Heller: Me sotasankarit

Kun on lukioikäinen, tuntuu mikä tahansa epäsovinnainen lähestysmistapa kiinnostavalta ja oikealta. Kapinointi ja valtavirran vastustaminen kuuluvat ikäänkuin toimenkuvaan. Joillekin ne jäävät päällekin, mutta koska yhteiskunta ja sen arvot muuttuvat myös ympärillä, ei tämä välttämättä merkitse juuttumista omaan poteroon.

Joseph Heller oli kuuma nimi Suomessakin 1960-luvulla, ja hänen esikoisteoksensa Me sotasankarit, 1962 (Catch-22, 1961) nousi pian arvostetuksi kulttikirjaksi. Samoin käsite "Catch-22" elää jo omaa elämäänsä absurdien ja ristiriitaisten valintojen synonyyminä.

Muistan ahmineeni tätä suurenmoista kirjaa ja nauttineeni sen jankuttavasta verbaliikasta kovasti.

En nauti enää. On kovin kiusallista myöntää, että Me sotasankarit on auttamattoman pitkä ja toisteinen kirja. Tottakai se on kirjoitettu aivan toisenlaiseen yhteiskuntaan ja toisenlaiseen populaarikulttuuriin ja toisenlaiseen elämänrytmiin, mutta silti. Kirja vaikuttaa puuduttavalta ja lisäksi typerältä. Loputtomat inttämiset ja keskustelulogiikan käännökset alkavat maistua puulta hyvin äkkiä. Se mikä ennen oli lennokasta, sakkaa nyt.

Vika ei ole Hellerin. Hänen kirjansa oli briljantti kuusi vuosikymmentä sitten. Se oli erilainen ja osin rohkeakin. Yhäkin sen satiirisuus ja byrokratianvastaisuus on ajankohtaista, mutta keinot eivät.

Probleema onkin siis siinä, että pitääkö klassikkokirjaa arvioida sen lähtökohdista vai kulloisenkin ajan kontekstista? No, kukin lukija tietysti arvioi tämän itse, se on lukijan subjektiivinen oikeus.

Oman kehityskaareni oikkuja lienee se, että pidin aikoinani Mike Nicholsin kirjasta tekemää elokuvaa (1970) tylsänä ja hieman sekavana ja nythän tässä on käynyt päinvastoin. Kirja on nyt tylsä ja elokuva osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi ja toimivaksi.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti