Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Olen aina pitänyt ruotsalaista Henning Mankellia hieman tylsänä, turvallisena ja tunkkaisena. Tällaiset tuntemukset ovat aina kovin subjektiivisia, mutta mitä muutakaan elämä ylimalkaan on. Omia kokemuksiamme, havaintojamme ja synteesejämme niiden perusteella.

Olen lukenut kymmenisen vuotta sitten yhden Mankellin Wallander-sarjan kirjoista, ja se oli erinomainen. Jostakin syystä en kuitenkaan ole tarttunut uuteen Wallanderiin sen koommin kuin muuhunkaan Mankellin tuotantoon. Kuitenkin kyse on sekä lukijoiden että kriitikoidenkin arvostamasta kirjailijasta ja hyväntekijästä. Tai ehkäpä kyse onkin juuri siitä? Mankell on liian turvallinen valinta luettavaksi? Kymmenien miljoonien kappaleiden tehdas.

Lähimarkettien hyviin puoliin on viime vuosina liittynyt myös se, että ne toimivat pätevinä kirjakauppoina ja viime hetken muistamisten ostoslaarina. Sain tämän Mankellin Ruotsalaiset saappaat, 2015 (Svenska gummistövlar, 2015) -pokkarin lähes kassanlämpöisenä lahjaksi syksyllä ja tulin sen nyt lukeneeksi.

Kirja osoitti sen, että Henning Mankell on koko velho kirjoittamaan. Ruotsalaiset saappaat on lähes tapahtumaköyhä kuvaus yksinäisestä vanhasta miehestä yksinäisellä saarellaan, ja silti se imaisee mukaan sellaisella voimalla, että lukemista on pakko jatkaa.

Kirjan päähenkilö on kirurgi Fredrik Welin, joka herää outoon valoon; hänen talonsa on syttynyt palamaan. Fredrik selviää tulipalosta, mutta perintötalo ei. Läpi kirjan pohditaan uuden talon rakentamista, kyhjätään saaressa tai lähiluodon teltalla. Fredrikin läheisiin kuuluu vasta aikuisiällä paljastunut tytär, eläköitynyt postinjakaja Jansson sekä paikallislehden toimittaja Lisa Modin. Näidenkin ihmisten kanssa kommunikointi on vaikeaa, koska Fredrikillä on taipumus muuntaa totuutta, suorastaan valehdella ja hän on lisäksi kovin epärationaalisen äkkipikainen. Mitään omantunnon tuskia ei myöskään tuota nuuskia salaa toisten huusholleja.

Fredrik Welin on kirjalliseksi henkilöksi jopa hieman epäuskottava oikukkaiden toimiensa takia, ja toisaalta hän on juuri siksi kovinkin uskottava. Ei ihanteellinen mutta uskottava.

Vanheneva kirjailija on ottanut kirjassaan luupin alle vanhenemisen ja näyttää sen kaikessa karuudessaan. Kroppa rapistuu, mutta mieli toivoo vielä jotakin uuttakin elämään. Ja miksei, joitakin muutoksiakin Fredrikin elämässä tapahtuu.

Ruotsalaiset saappaaat on itsenäinen jatko-osa Italialaiset kengät -romaanille. Täytyy laittaa harkintaan senkin hankkiminen, siinä määrin upean maailman Mankell tässä loi. Jalkinesarja kuitenkin päättyi tähän kirjaan Henning Mankellin kuollessa Saappaiden ilmestymisvuonna.

Kansi on ihan kauheaa mielikuvituksetonta höhnää, mutta kirjailijan nimihän siinä myy.

**********

Henning Mankell: Askeleen jäljessä

Henning Mankell kuuluu epäilemättä ruotsalaisen rikoskirjallisuus-genren kovimpaan ytimeen. Hänen tuotantonsa on runsas, arvostettu ja hänen romaanejaan on myyty ympäri maailman kymmeniä miljoonia kappaleita. Silti en ole itse oikein koskaan innostunut Mankelliin. Itse asiassa tämä on vasta toinen Henning Mankellin kirja, jonka olen lukenut. Jokin ei vain ole houkuttanut, eikä se ole todennäköisesti edes perinteinen miljoona-kärpästä-voi-olla-väärässä-efekti.

Siksikin tämä Askeleen jäljessä (Steget efter, 1997) -romaani on myönteinen yllätys. Se kuuluu hänen kuuluisaan Kurt Wallander -saagaansa, johon kuuluu kymmenkunta kirjaa. Mankell tunnetaan yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan, johon on kuulunut vasemmistolaisväritteinen näkökulma. Mankellin tiedetään osallistuneen myös oikeasti hyväntekeväisyysprojekteihin sekä antaneen äänekkäitä lausuntoja.

Tätä taustaa vasten ei ole iso yllätys, että myös Wallander-kirjoissa on sivuteemoina ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäkohtien osoittelu. Jossakin määrin tämä tuntuu kuitenkin päälleliimatulta ja vaikka ajatus on ehkä ankkuroida kirjat näin todellisuuteen, niin itse tarinan kannalta huomiot ovat jotakuinkin epäolennaisia. Ne eivät vie kertomusta juurikaan eteenpäin, mutta antavat kirjalle sekä paksuutta että hyväksyttävää painavuutta.

Itse tarina kuitenkin vetää. Se on hyvin rakennettu ja lukija odottaa mielenkiinnolla Wallanderin ja kumppanien seuraavaa hapuilevaa askelta. Sensijaan rakenne, jossa voidaan samanaikaisesti seurata syyllisen omia mietteitä tutkimuksen lomassa, on hieman jerrycottonmainen.

Joitakin epäloogisuuksia kirjaan on jäänyt. Joko kirjailija on muuttanut tarinan kulkua sitä työstäessään tai sitten asiat ovat niin selviä hänelle, että hän ei ole vaivautunut niitä selittelemään ja perustelemaan. Mutta miksi dekkarilta pitäisi liikoja vaatiakaan?

Tarina alkaa kolmen nuoren juhlijan murhalla ja siihen kietoutuu Wallanderin työkaverin murha. Yllätys yllätys, nämä tapaukset linkittyvät toisiinsa. Jotenkin kuitenkin kaiken yli viisisataasivuisen preludin jälkeen koittava murhaajan kiinniotto on aikamoinen lässähdys. Wallander väijyy murhaajaa pilkkopimeässä vain lauta aseenaan, syöksyy sitten hänen kimppuunsa, mottaa miestä leukaan ja se on siinä. Ehkä kirjailija haluaa tälläkin ratkaisulla sanoa jotakin tai sitten vai nauraa partaansa? Erikoisen huikea tahi dramaattinen se ei kuitenkaan ole. Perinteinen kokoontuminen kartanon saliin, jossa salapoliisi paljastaa syyllisen jää näin toteutumatta. Tai ei ehkä sittenkään?

**********