David Baldacci on kirjoittanut tähän mennessä tiemmä viisi kirjaa Kameliklubi-sarjaansa. Oikeuden vaalijat, 2012 (Divine Juctice, 2008) on sarjan neljäs osa ja samalla itselleni ensimmäinen kurkistus tähän maailmaan.Sarjoihin ei yleensä kannata hypätä mukaan loppuvaiheessa, koska silloin välttämätön pohjustus, teemojen kehittely sekä hahmoihin rakastuminen jää kokematta. Toisaalta, joskus saattaa sopivasti välttyä tuhatsivuiselta jaarittelulta ja päästä suoraan itse asiaan. Mika Waltarin Johannes Angelos on upea esimerkki siitä, että kun kirjasta sipaistaan ensimmäiset neljäsataa sivua pois, on loppu silkkaa jalometallia.
No, Oikeuden vaalijoiden kohdalla asiat eivät ole aivan näin onnellisesti. Enkä ylimalkaan usko, että sarjan alkupään lukeminen juurikaan muuttaisi mielipidettä. (Tällaisissa vankkumattomissa mielipiteissä olisi onnellista olla väärässä.)
Oikeuden vaalijat on kiva kirja lukea. Se on kuin viipale höttöistä ranskanleipää, jonka kyllä mielikseen sipaisee parilla haukkaisulla mahaansa. Mitään jälkeä ei kuitenkaan jää, ja vehnäinen ranskanleipä on joka tapauksessa epäterveellistä syötävää omassa kontekstissaan.
Kirjan tarinassa peitenimellä Oliver Stone toimiva entinen hallituksen ammattitappaja on ottanut hengiltä kaksi korkea-arvoista ja luonnollisesti moraaliltaan mätää miestä. Stone pakenee junalla (!), joutuu pulaan tyrmättyään kolme kovanaamaa ja päätyy pieneen Divine-nimiseen tuppukylään, joka ei sitten olekaan tuppukylä, vaan kovanluokan huumeiden tukkutori. Stone pelastaa ihmisiä, rakastuu, saa apua kameliklubilaisilta, on takaa-ajettu ja päätyy kuolemanselliin. Ja palaa lopulta presidentintoimiston kautta entiseen hommaansa hautasmaanhoitajaksi.
On suoranainen ihme, jos kustantajan vakuutuslause kymmenistä miljoonista myydyistä kirjoista pitää paikkansa! Baldacci on kirjallisessa mielessä epäterveellistä syötävää lukijalle, siksi höttöinen ja epäuskottava on hänen maailmansa. Juonenkäänteet ovat kuin lastenkirjasta, ja henkilöhahmojen sekä koko tarinan psykologia on reikäinen kuin Bonnien ja Clyden auto loppukuvassa.
Kun tarina lähtee vauhtiin, joutuu lukija lähes jokaisella sivulla toteamaan, että Ei voi olla totta! Ei huippututkija toimi noin alkeellisesti! Ei ampumisenammattilainen voi olla noin tonttu! Eikö kukaan muka ole oivaltanut mitään! Ei noin pinnalliseti voi tutkia! Ei tuollaista vankilaa voi olla edes Yhdysvalloissa! Ei...!
Tai.
Lukijan arrogantti kriittinen näkökanta saattaakin olla täysin väärä. Ei Baldacci missään kohtaa lupaa totuuselokuvaa, cinéma véritéa. Hän on viihdenikkari, eikä yhtään enempää tahi vähempää. Hän pyrkii viihdyttämään lukijaa, ja -itse asiassa- juuri siinä David Baldacci onnistuukin. Kirjaan tarttuu mielikseen, ja sen lukaisee todella nopsasti huolimatta viidensadan sivun mitasta. Kuka tietää, ehkäpä kirjailija ihan piruuttaan taikka oveluuttaan syöttää kömpelöitä yksityiskohtia, jotta lukija tuntisi itsensä ylivertaiseksi tekijään ja hahmoihin nähden?
Kaiken tuhahtelun jälkeen jää miettimään, oliko kirja voitto vai tappio?
**********
