David Baldaccin Kaappaus (First Family, 2009) -romaanin kohdalla näin ei ole. Itse tarina on kyllä kelvollinen, ehkä siihen on laitettu mutka tai kaksi liikaakin, mutta se on omalla sisäisellä logiigallaan perusteltu. Sen sijaan henkilöhahmot ovat kovin paperisella tavalla ohuita ja heidän suuhunsa kynäilty dialogi kökköä.
Sääli, sillä muistaakseni olen lukenut Baldaccilta aiemmin jonkin muunkin kirjan, jossa myös tätä kirjaa dominoiva pari Sean King & Michelle Maxwell tähdittivät, ja se jätti mukiinmenevän jälkimaun suuhun. Ehkä muistankin siis väärin?
Tarinalle on saatu pituutta yli 600 sivua, mutta painavuutta eli substanssia siinä ei ehkä ole kuitenkaan mittansa vertaa. Kaikki voitaisiin kertoa tiiviimminkin itse kirjan kärsimättä; ehkäpä jopa päinvastoin. Kuuluisan kaikkitietävän kertojan tapa sirotella jynkeitä tarinanpätkiä muka cliffhangereiksi on sekin kovin kulunutta ja haukotuttavaa.
Ei tällaisen tarinan kuulukaan olla uskottava, ja sitähän tämä ei olekaan, vaikka perus'oivallus' siitä, että valtaapitävät presidenttejä myöten (kuten tässä kirjassa) ovat vain ihmisiä, pitääkin tietenkin paikkansa. Joka tapauksessa tämä opus kompuroi enemmän hahmoihinsa ja heidän sisäiseen maailmaan kuin itse suureen kertomukseen.
Lukee läpi ja se on siinä. Loppukiitoksissaan kirjailija viskaa heiton toisen kynäilevän asianajajan suuntaan:
"Kiitos, että autatte ihmisiä tajuamaan, että olen itse asiassa eri tyyppi kuin John Grisham." (David Baldacci: Kaappaus)Erehtymisen vaara ei ole luetun perusteella järin suuri.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti