tiistai 18. syyskuuta 2018

Scott Turow: Uhreja ei ole

Scott Turow on supliikkimies parhaasta päästä. Varmasti hänen juristitaustansa hieman selittää kyvyn suulauteen ja värikkäisiin sanontoihin, mutta toki sen täytyy myös olla synnynnäistä lahjakkuutta. Verbaalilahjakkuutta Turowilta totisesti löytyy.

Esikoisromaani Kunnes toisin todistetaan oli heti osuma, eikä siitä tehty Harrison Fordin tuimistelema elokuvasovitus suinkaan vähentänyt kirjan suosiota. Kolmantena romaaninaan Turow julkaisi Uhreja ei ole, 1993 (Pleading Guilty, 1993) -romaanin. Vaikka kirjassa lakitoimistossa ja sen äärellä liikuskellaankin, niin mikään varsinainen lakitupatarina tämäkään ei ole. Asianajajista ei tehdä sankareita.

Scott Turowin kertojanlahja on dialogissa ja kertojan loputtomissa pohdinnoissa ja selittelyissä. Kirjalijan kynä on lennokas, melkein jokainen lause sisältää loistavan täkyn, jutun, heiton, metaforan tahi pilan, jotka osuvat ja kutittavat. Turowin juttukymi on loputon.

Tämä kaikki kirjallinen loistokkuus melkein peittää alleen sen, että itse tarina, juoni on lopulta aika köykäinen ja helposti referoitavissa. Voisi jopa sanoa, että itse tarna jää toisarvoiselle sijalle tämän kirjan verbaliikan rinnalla. Onko se hyvä vai huono juttu, riippuu aika paljolti lukijasta. Erityisen jännäkään kirja ei ole.

Kuka lopulta petti ja kenet ja kenellä rahat ovat ja minne ne pitäisi laittaa? Näitä kysymyksiä pohtii toimiston nokkaporras ja kirjan päähenkilö McCormack A. Malloy, jonka minämuotoista sanelua koko kirjan teksti on. Lopulta kovin isoja moraalikysymyksiäkään ei tässä käsitellä, vaan kehitään vain juttua eteenpäin. Loppukaan ei ole kovin kiero, siis sillä tavalla, että lukija hätkähtäisi kirjailijan nerokkuutta sinänsä. Aika läpilukukirja, mutta sujuva sellainen toki.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti