Lars Kepler: Nukkumatti

Kiitämme: Kirjan nopealukuisuutta.
Moitimme: Kirjan heppoisuutta.

Nimimerkki Lars Kepler on vakiinnuttanut itsensä jouhevien väkivaltadekkarien tekijänimeksi, joka suoltaa tasaiseen kirja per vuosi tahtiin uutta nimikettä kirjakauppojen myyntilistoille. Parempi varmasti takoakin, kun rauta on vielä kuumaa.

Keplerien tyyli on melko simppeliä. He tekevät suoraviivaista ja tehokkaalla otteella etenevää proosaa. Keplerin värikynälaatikossa ei ole kovin monia liituja, eikä heidän tyyliinsä kuulu erityisen pitkien kaarien kehitttely, mitä erityisesti alleviivaa heidän tapansa jakaa kirja lyhyihin, vain parin sivun mittaisiin lukuihin. Tässäkin kirjassa lukuja on 183, joten Keplerit antavat uuden aikaulottuvuuden käsitteelle: "Mä tulen ihan kohta. Mä luen vaan yhden luvun..."

Kirjan nimi on tällä kertaa Nukkumatti, 2013 (Sandmannen, 2012), ja se jatkaa aihiota, joka laitettiin alulle edellisen kirjan lopussa. Ja tietysti Joona Linna -saagaa ylipäätään. Joonan ja Joonan entisen perheen tarinaa avataan tässä taas lisää, mutta on sanottava suoraan, että vaikka Joona onkin huippututkija, niin periksiantamattomuudessa ja intuition kirkkaudessa hän jää valovuosien päähän naapurimaan kollegastaan Harry Holesta.

Joona ja kumppanit tutkivat tässä ruotsalaista sarjamurhaaja-mysteeriä, joka on jo vuosia sitten kietoutunut Joonan henkilökohtaiseen elämään. Joona yrittää selvittää, kuka Ruotsin tarkimmin ja eristetyimmin vartioitu vanki, Jurek Walter, todellisuudessa on, ja miten tämä voi vainota ja vaikuttaa ihmisiin vankeudestaan huolimatta.

Käy ilmi, että Walterin aikoinaan nappaamia ihmisiä on yhä elossa jossakin. Hänellä täytyy lisäksi olla joku tuntematon apuri. Joona selvittää tätä tahollaan Venäjää myöten ja samalla vankilaosastoon solutetaan jo edellisistä kirjoista tuttu Saga Bauer, joka koettaa päästä kontaktiin Jurek Walterin kanssa.

On sanottava, että Nukkumatti on melkoista soopaa. Se on ehdottoman kepeälukuinen, koska lauseet ovat koristelemattomia eivätkä mene erityisen syvälle henkilöiden mielenmaisemaan. Koko juttu etenee suoraviivaisesti. Jurek Walterin hahmoon on yritetty saada salaperäisyyttä ja pahuutta. Kovin ainutlaatuinen ei hänen hahmonsa siis ole kirjallisellakaan kentällä.

Mutta mutta. Tarina poukkoilee mitättömien ja toisarvoisten ainesten välillä, sen logiikka ei ole ollenkaan aukotonta ja ratkaisut ovat erityisen silmiinpistävästi satumaailman ratkaisuja. Kirjailijat ovat hakeneet ennemminkin rajua dramatiikkaa kuin perusteltua ja kestävää draamankaarta. Ihmisten toimintaan jää aivan liian paljon epäjohdonmukaisuutta ja todellista perustelumattomuutta, jotta kirjaa voisi vakavalla naamalla lukea. Nukkumatti on kirjallista sarjakuvaa. Kierrätettyäkin.

Pitäisiköhän kirjailijapariskunnan pestata vielä kolmaskin osapuoli näitä väkertämään? No, ei tarvitse, niin kauan kuin nämä menevät tällaisenaankin kaupaksi.

Formaattikansi.

**********

Lars Kepler: Tulitodistaja

Olen vihdoin edistynyt Joona Linna -sarjassa sen kolmanteen osaan. Tässä kirjassa sisäisen tutkinnan takia puoliksi hyllytetty Joona ryhtyy selvittämään teinitytön ja tämän hoitajan raakaa surmaa. Itse asiassa Joonalla ei ole valtuuksia varsinaisesti tutkia juttua, vaan hänet määrätään vain toimimaan keskusrikospoliisin tarkkailijana, mutta eihän toimenmies malta pitää näppejään erossa kenttätyöstä. Varsinkaan kun juttu ei tunnu muuten epäkelpojen tutkijoiden ja syyttäjien toimin edistyvän oikeaan suuntaan.

Kyse on siis Lars Keplerin poliisiromaanista Tulitodistaja, 2012/13 (Eldvittnet, 2011). Kysessä on taas kuusisataa sivua tiukkaa säntäilyä paikasta toiseen ilman hengähdystaukoja. On kyllä sanottava, että tällä kertaa työkalu on kunnossa. Tulitodistaja on oikeinkin nappaava kirja, jota lukee väsymättä mielikseen.

Aika pian lukija arvaa mahdollisen syyllisen, mutta ei hänen motiivejaan - tietenkään, koska ne ovat aina kaikkivaltiaan kirjoittajan käsissä. Ennen tätä loppuselvittelyä tutustutaan useampaankin kiintoisaan, jos kohta yksiulotteiseen henkilöön.

Tulitodistaja on oma itsenäinen tarinansa, mutta mukavasti Keplerit kuitenkin linkittävät sen koko Joona Linna -universumiin kelaamalla tarinaa ja heittämällä viittauksia sekä aiempiin että mahdollisesti tuleviin tapahtumiin. Lukijan mielenkiinto ja valppaus pidetään hereillä.

Joona Linna on ominaisuuksiltaan jonkinlainen yli-ihminen, hänen havainnointikykynsä ja prosessointiaparaattinsa ovat ylivertaisia rivipoliiseihin (puhumattakaan taviskansalaisiin) verrattuna, mutta se ei lukijaa oikeastaan haitaa. Tällainen puhtoinen ja moraalinen sankari on omalla laillaan raikas tuulahdus monenlaisten resupekkapoliisien virrassa.

Ja onhan Joonakin rikki. Hän on menettänyt perheensä, vaimon ja pikkutyttären, jo kauan sitten ja tätä tarinantynkää avataan kirjan lopussa hieman lisää. Myös Joonan kiiltävä kilpi saa tässä yhteydessä pienen pintanaarmun.

Keplerien innostusta roiskuvan veren kuvailuun en itse jaa, mutta tässä nimenomaisessa kirjassa sitä on annosteltu ehkä gallona tai pari vähemmän kuin aiemmin. Sen sijaan Alexander ja Alexandra ovat tainneet tiirailla käsikirjoitustaan tarkkaan elokuvaohjaajan luupin läpi. Siinä määrin elokuvallisiksi ja asetelmallisiksi ovat monet kohtaukset ja tyypit kirjoitettu. Kirjan päätöstä voisi erehdyksessä luulla jopa plagiaatiksi.

Kaiken kaikkiaan Tulitodistaja on lajissaan kelpo paketti, tuhti pönkkä tiukkaa ja nopeakäänteistä menoa cliffhangeristä toiseen. Vastapainoksi jää pohtimaan, olisiko enää nykymaailmassa mahdollinen sellainen trilleri, jossa tuhlattaisiin sivuja eeppiseen maalailuun ja rauhalliseen pohdiskeluun ilman kutosvaihteella ajelua.

Kansi on sarjan kirjoista tähänastisista paras, mutta tämä onkin alkuperäisestä ruotsalaiskannesta tehty toisinto, jossa teksti tosin on sijoitettu häiritsevämmin kirjan ideaa piilottaen.

**********

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Lars Kepler -kuurini jatkuu. Mikään varsinainen laihis tämä ei ole, jollei sitten ajattele käteen jäävää pääomaa sellaisena. Uudessakin kirjassa sivuja on kuutisensataa.

Lars Keplerin  esikoinen, Hypnotisoija, oli eräänlainen idealinko mutta sormiharjoitelman muodossa. Nyt väline on jo paremmassa hallussa, mutta loppuklausuulina pitää todeta, että tarinassa on itua, tekstissä ei. Keplerin kirjallinen lahjakkuus ei nouse kovin korkealle tasolle, joten tarinaidean sanoiksipukeminen kangertelee pitkin matkaa pahemmanlaatuisesti ja samalla siis koko reissu kannesta kanteen. Mieleen tulee aamunkankea kävely läpitunkemattoman harmaassa sadetuiskussa roskapussia vieden. (Tämän kielikuvan ketteryys oli siis laadittu Kepler mielessä.)

Näin ollen kädessä on nyt kirja Paganini ja paholainen, 2011 (Paganinikontraktet, 2010), joka on keskimmäinen osa keplerboksitrilogiaa. Hiljalleen alkaa kaduttaa koko laatikon osto! Vaan eipä hätiä mitiä, annetaan Keplerille vielä yksi mahdollisuus.

Kirjassa on paljon ideaa. Siinä on hyviä jos kohta epäuskottavia henkilöhahmoja, mainioita ja jännittäviäkin juonenkäänteitä, prameudestaan huolimatta hyvä päähenkilö (joka tällä kertaa jopa on päähenkilö) ja ehdottoman loisteliaita David Bowie -lainauksia. Itse paganinisopimus on kuitenkin lapsellinen ja jäytää lopullisesti kirjan uskottavuuden, joskaan siinä vaiheessa uskottavuudesta ei ole kuin vähäisiä rippeitä jäljellä. Kirjassa on jälleen useampiakin legendaarisen kökköjä toimintakuvauksia, kuten Joonan kompurointi ääriliikkeen lymypaikassa. Henkilöpsykologia on usein kliseisen kioskikirjallisuuden verran sivuraiteilla. Mutta kyllä tämän lukea jaksaa; sitä ei tohdi kieltää.

"Mitä ne meistä ajattelevat" -perinteen vaalija saa kirjasta hyvät kiksit, koska suomalaisjuurinen Joona Linna suorittaa kirjan dramaattisen päätekeikan Suomessa jäyhien suomalaisten avustamana, tottakai. Pakko uskoa, että Lars Keplerillä itsellään on oltava jokin kohtuullista suurempi Suomi-kytkös luurankona kaapissaan. Pakko olla näin, ja sitä alleviivaavat Keplerin pariskunnan hymyttömän perusilmeiset poseeraukset nettisivujen edustuskuvissaan.

Kirjassa on kyse laittomista asekaupoista, ja niihin sekaantuneista ihmisistä. Sen lisäksi veri ja luunkappaleet roiskuvat yhtä inhorealistisesti kuin ykkösosassakin. Se alkaa olla jonkinlainen tavarmerkki tahi tahra Keplerin papereissa. Mikäli se on makuasia, niin itse en pidä juurikaan tuollaisesta mausta suussani. Mutta. Kirjailija on kuningas; hänellä on kaikki päätäntävalta omassa tuotannossaan. Niin no, sanansa sanovat toki ediittori ja kustantaja ja... Mutta muuten!

Larskeplereitä on myyty hyvin, joten olen tässä kaikessa epäilemättä aivan väärässä. Paitsi että en ole. Blogisti on kuningas; omassa valtakunnassaan. Tai presidentti, kun kerran tasavallassa asutaan.

Kansi on erinomaisen kaunis visuaalisesti.

**********

Lars Kepler: Hypnotisoija

Lars Keplerin Hypnotisoija, 2010 (Hypnotisören, 2009) ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Tuon ajan kritiikeistä jäi päällimäiseksi mielikuvaksi se, että kirjaa pidettiin onnistuneena. Ylistäviäkin lausuntoja luin.

Siksi ei tuntunut aivan täydelliseltä riskisijoitukselta napata kirjakaupan tarjouksesta kolmen Kepler-kirjan boksia. Enää en ole täysin samaa mieltä itseni kanssa, mutta se ei ole ensimmäinen kerta.

Mitäpä taide on muuta kuin mielipidekysymys? Tai tällainen suurten massojen viihdedekkarikaan?

Lars Kepler on punonut esikoiskirjassaan kaksi tarinaa yhdeksi, mutta ainakin omasta mielestäni ne ovat hieman ontuvan eriparisia. Kirja alkaa hurmeisella perhesurmalla ja siirtyy sitten töksähtelevän takaumankin avulla seuraamaan nimihenkilön, hypnotisoijan, elämään kietoutuvaa tarinaa, joka kulminoituu henkilökohtaisella tasolla miehen pojan kidnappaukseen. Näitä kahta yhdistää vain hypnoosi ja kumpaakin tapausta tutkiva poliisi, Joona Linna.

Sauma ei ole aivan ongelmaton eikä sulava, ja kertojanäkökulman vaihtaminen takaumassa kesken kirjaa tuntuu keinotekoiselta. Ehkä idea on tuntunut paperilla hyvältä, mutta näin paperille painettuna se nitisee, rahisee, savuttaa ja yskähtelee kuin vanha keskimoottori. (Paradoksi)

Tarina on yritetty punoa kunnianhimoisen mutkikkaaksi ja lankoja matkan varrella yhteen kietoen. Kyllä Kepler siinä onnistuukin, mutta lievä kirjallinen päälleliimauksen sivumaku jää. Pyrkimys briljeeraamiseen on myös väkisin laventanut koko teoksen kuusisataasivuiseksi, mikä on ideaan nähden aivan liikaa.

Joona Linnan hahmo on tehty jollakin tapaa ylivoimaiseksi. Vastoin pitkään vallalla olevaa trendiä, hän ei ole murheiden murtama, deekiksellä oleva ongelmakimppu, vaan suora ja maaliin osuva toimenmies. Siitä huolimatta tai siitä johtuen hän on kuitenkin kirjassa sivuhenkilö.

Kahden tarinan symbioosi toimii oleellisilta osin, mutta lukiessa itse harmittelin useaan otteeseen sitä, että kirjan käynnistävä nuoren murhaaja Josefin tarina olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi kuin pääosaan nouseva hypnotisoija Erik Maria Barkin.

Huomio ei voi olla kiinnittymättä myös kirjan sivuilla usein ryöpsähtelevään väkivaltaan. Toki tällaiseen kuvastoon on jo totuttu osana dextermäistä estettiikkaa, mutta jollakin tasolla jäin pohtimaan sen välttämättömyyttä. Keplerin purskahteleva väkivalta ja leviävä veri vie ajatukset väkisin 90-lukulaiseen basicinstinct-kuvastoon. Sen uhkaavan tunnelman ja häikäilemättömän verisyyden jälkeen valtavirtaelokuvien hurmehanojen loputkin sulut aukesivat. Splatterista nyt puhumattakaan.

Kirjassa on lukuisia kömpelösti kirjoitettuja ja tekemällä tehtyjä actionkohtauksia, kuten takaa-ajo kuivatelakalla tai loppupuolen kamppailu uppoavassa linja-autossa. Koska lisäksi henkilöhahmot antavat kovasti töksähtelevän kaunokirjallisen vaikutelman käyttäytymispsykologiassaan, voi saada vain haalean aavistuksen siitä, minkälainen kirja Hypnotisoija olisi voinut parhaimmillaan olla.

Ei voi sanoa, että Hypnotisoija olisi aivan toivoton tapaus, mutta ei se kyllä mikään kirjallinen suurvoitto ole edes omassa lajityypissään. Boksissa on vielä kaksi kirjaa lukematta, joten on kuitenkin aiheellista antaa kirjailijalle vielä uusi mahdollisuus. Tai. Niin no, Lars Keplerhän on vain nimimerkki, jonka takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

**********