Henning Mankell: Askeleen jäljessä

Henning Mankell kuuluu epäilemättä ruotsalaisen rikoskirjallisuus-genren kovimpaan ytimeen. Hänen tuotantonsa on runsas, arvostettu ja hänen romaanejaan on myyty ympäri maailman kymmeniä miljoonia kappaleita. Silti en ole itse oikein koskaan innostunut Mankelliin. Itse asiassa tämä on vasta toinen Henning Mankellin kirja, jonka olen lukenut. Jokin ei vain ole houkuttanut, eikä se ole todennäköisesti edes perinteinen miljoona-kärpästä-voi-olla-väärässä-efekti.

Siksikin tämä Askeleen jäljessä (Steget efter, 1997) -romaani on myönteinen yllätys. Se kuuluu hänen kuuluisaan Kurt Wallander -saagaansa, johon kuuluu kymmenkunta kirjaa. Mankell tunnetaan yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan, johon on kuulunut vasemmistolaisväritteinen näkökulma. Mankellin tiedetään osallistuneen myös oikeasti hyväntekeväisyysprojekteihin sekä antaneen äänekkäitä lausuntoja.

Tätä taustaa vasten ei ole iso yllätys, että myös Wallander-kirjoissa on sivuteemoina ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäkohtien osoittelu. Jossakin määrin tämä tuntuu kuitenkin päälleliimatulta ja vaikka ajatus on ehkä ankkuroida kirjat näin todellisuuteen, niin itse tarinan kannalta huomiot ovat jotakuinkin epäolennaisia. Ne eivät vie kertomusta juurikaan eteenpäin, mutta antavat kirjalle sekä paksuutta että hyväksyttävää painavuutta.

Itse tarina kuitenkin vetää. Se on hyvin rakennettu ja lukija odottaa mielenkiinnolla Wallanderin ja kumppanien seuraavaa hapuilevaa askelta. Sensijaan rakenne, jossa voidaan samanaikaisesti seurata syyllisen omia mietteitä tutkimuksen lomassa, on hieman jerrycottonmainen.

Joitakin epäloogisuuksia kirjaan on jäänyt. Joko kirjailija on muuttanut tarinan kulkua sitä työstäessään tai sitten asiat ovat niin selviä hänelle, että hän ei ole vaivautunut niitä selittelemään ja perustelemaan. Mutta miksi dekkarilta pitäisi liikoja vaatiakaan?

Tarina alkaa kolmen nuoren juhlijan murhalla ja siihen kietoutuu Wallanderin työkaverin murha. Yllätys yllätys, nämä tapaukset linkittyvät toisiinsa. Jotenkin kuitenkin kaiken yli viisisataasivuisen preludin jälkeen koittava murhaajan kiinniotto on aikamoinen lässähdys. Wallander väijyy murhaajaa pilkkopimeässä vain lauta aseenaan, syöksyy sitten hänen kimppuunsa, mottaa miestä leukaan ja se on siinä. Ehkä kirjailija haluaa tälläkin ratkaisulla sanoa jotakin tai sitten vai nauraa partaansa? Erikoisen huikea tahi dramaattinen se ei kuitenkaan ole. Perinteinen kokoontuminen kartanon saliin, jossa salapoliisi paljastaa syyllisen jää näin toteutumatta. Tai ei ehkä sittenkään?

**********