Torey Hayden: Aavetyttö

Torey Haydenin kirja Aavetyttö, 2007 (Ghost Girl, 1991) imaisee lukijan sisuksiinsa ensi sivulta lähtien. Haydenin tapa kuvata ympäristöä on elävä ja hempeästi humoristinen, ja hän tekee tarkkoja havaintoja ja huomioita kohtaamistaan asioista. Teksti rullaa mukavasti.

Aavetytön nimihenkilönä on Jadie-niminen, sananmukaisesti sisäänpäinkäpertynyt pikkutyttö, jonka kirjailija kohtaa ottaessaan vastaan pestin piskuisen Peckingin syrjäkylän koulun erityisluokasta. Itse ryhmäkään ei ole koolla pilattu, koska siinä on vain neljä oppilasta. Hayden kuvailee riittävästi kaikkia, mutta ryhmän poikakolmikko jää tarinassa auttamatta statistiksi ja vain huvittavaksi kuriositeetiksi, jota tarvitaan tarinaan välipaloiksi tasapainottamaan luku-urakkaa.

Kun kirjaa on lukenut satakunta sivua, alkaa mieli kuitenkin vähitellen muuttua. Lukija alkaa tuntea hienoista ärtymystä, jonka lähteitä alkaa tunnustella.

Ei ole ihan harvinaista, että kirjoissa joiden väitetään perustuvan tositapauksiin on sellainen lukijan älykkyyttä loukkaava piirre, että dramatiikan ja painotuksen takia kirjailija on sepittänyt niihin vuolaita dialogeja ja tarkkoja muistikuvia yksityiskohdista. Ei kukaan voi oikeasti muistaa niitä, ja se tekee tällaisesta tosikirjallisuudesta auttamatta fiktiivistä kirjallisuutta. Näin ovat asiat myös Aavetytön kohdalla.

Kaikki laitetaan palvelemaan draaman kaarta ja kirjoittajan näkökulmaa. Yksinpä repliikit kirjoitetaan niin, että ne voidaan tulkita myötäsukaisiksi kirjoittajan ajatuksia kohtaan. Hänhän sen tulkinnan tässä tekee, ei alkuperäinen puhuja omine originaaleine vivahteineen, merkityksineen ja painotuksineen.

Toinen ärsyttämään alkava piirre on se, että kirjailija kertoo omasta kokemuksestaan ja tarinan edetessä hän maalaa itsestään yhä laajempaa besserwisserin kuvaa. Vaikka hän hapuilee tulkinnoissaan ja uskossa kontra epäuskossaan, niin itse asiassa hän samalla briljeeraa tietämyksellään ja laajuudellaan ja tekee itsestään korvaamattoman tapauksen ratkeamisen suhteen. Kirjan päähenkilöksi nouseekin Jadie-tytön sijaan Torey-opettaja.

Kolmas ja kohtalokkain vika kirjassa on se, että siitä puuttuu päätös. Jos kyse olisikin fiktiosta, voisi asioita jättää taiteellisesti (tahi laiskuuttaan...) auki, mutta kun kyse on erittäin hankalan ja kompleksin sisäisen mykkyrän loputtomasta kuvaamisesta ja sen solmun aukaisusta, on aikamoinen pannukakku todeta lopuksi, että lopullista vastausta ei saatukaan. Ei pelkkä tapaus ole niin mielenkiintoinen, että se vain yksinään riitäisi. Kyllä se pitää myös aukaista.

**********