Kun Liimatan Rautanaula (2013) -romaani ilmestyi, luin tuoreeltaan Matti Mäkelän innoittuneen arvion paperihesarista. Kirja jäi mieleen sekä Mäkelän heitto: "Kansi on nerokas. Pieni yksityiskohta kannessa paljastaa koko kirjan juonen. Mutta kuka kannen on tehnyt, sitä ei sanota missään." (Matti Mäkelä: Rautanaula ei ole sitä miltä näyttää/HS 7.9.2013)
Joten, kun kirja kerran köllötti alelaarissa, piti se toki napata kotiin mukaan.
Mäkelän kehotukseen lukea kirja kahteenkin kertaan en sentään tältä istumalta yhdy, vaan pikemminkin: kirja jätti kahtalaisen maun.
Yksi. Se sisältää paljon briljantteja yksityiskohtia ja nasevaa äidinkieltä. Näitä kukee nautinnokseen ja ääneti ihaillen.
Ja kaksi. Kirja ei kuitenkaan yllättänyt miltään osin minua, vaan se toi vuolaudellaan mieleen kirjallisen perinteen jostakin seitsemänkymmen luvulta, jolloin tällaista puolitajunnanvirtaa kirjoitettiin lukukaupalla. Muutama ensisivu tuo lisäksi oitis mieleen nuoren Jarkko Laineen (joka ei kuulunut noihin tajunnanvirtamiehiin). Jarkko Laine -efekti kyllä haalenee kirjan edetessä.
Itse asiassa Rautanaulasta jää hieman tekotaiteellinenkin jälkimaku. Ainakaan minulle väliköissä olleet nimikkoluvut eivät perustelleet itseään. Kirjalijalla on tietenkin lupa (vai velvollisuus?) rikkoa kaavaa ja pilkkoa teostaan täysin mielivaltaisesti (ja kustannustoimittajan luvalla kuitenkin) sekä sirotella mukaan mitä tarpeettomimpia yksityiskohtia, mikäs siinä. Mutta lukijalla on sitten puolestaan moninkertainen lupa pitää tai olla pitämättä kirjailijan ratkaisuista. Kirjailijan mielipiteitä on vain yksi ja meitä lukijoita tuhansittain.
Liimatan kirja antaa ymmärtää olevansa kaupparatsun muotokuva ja kritiikki, mutta aika tonttu täytyy sellaisen lukijan olla, joka ei kiinnitä huomiota päähenkilön valikoivaan muistiin ja parikin kertaan esiintuotavaan umpeenmuurattuun oviaukkoon. Vaimo on hukassa ja remppatöitä on tehty! (Siihenkö Mäkelä viittasi arviossaan?) Ei tämä nyt varsinaisesti mikään arvoitusdekkari ole.
Tätä seinätematiikkaa on käsitelty sekä tosielämässä että populaarikulttuurissa toki aiemminkin. Esimerkiksi alkujaan virolaisesta kansantarinasta Larin-Kyösti versioi Valkea neitsyt (1934) -runonsa, joka sitten toimi yhtenä pontimena rillumareiohjaaja Lohikosken Risti ja Liekki (1957) -elokuvalle. Toki voisi kuvitella Risto Mäkelän Hän varasti elämän -hahmoisena näyttelemässä Rautanaulan filmatisoinnissa päähenkilöä.
Tosielämän tapaus Kokemäeltä vuonna 1960 jalostui sittemmin Jussi Kylätaskun Uuni-kuunnelmaksi (1979). Muilta kielialueilta löytyy lisää esimerkkejä.
Erona Rautanaulaan motivoidaan Ristissä ja Liekissä (ja kaltaisissaan) toimenpide kunnolla. Rautanaulassa selittäminen sälytetään rikostutkija Määtälle, mutta hänen loppuhorinansa ovat vain taskulampun tuikahduksia sysipimeään itse Kai Malmirinteen loistaessa poissaolollaan.
Lukija ihailee ilman muuta Liimatan verbaalivyörytystä, mutta samalla kirjan luettavuus (joka ei toki tarvitse olla kirjailijan tarkoitusperissä lainkaaan) kärsii esimerkiksi ylettömässä hiivaisen vanhan rouvan panokohtauksessa, jossa nerokkaan metaforisia kuin-lauseita on reilun sivullisen verran peräperäperäkanaa (tyyliin "Suu auki ja polvillaan kuin rippilapsi hän nousi pykälään kuin hylje kivelle, raotti nahkaverhoa ja eteni pumppuhuoneeseen, halkaisi hävyn kuin Mooses meren." Tommi Liimatta: Rautanaula). Tykitystä tykitystä tykitystä, mutta lonksottavalla rytmillä ilman kirjallista sulavuutta.
Ei tätä kirjaa ole liimatta tehty? Mahtavan ideamyllytyksen ja sammumattoman oivallusten vuon alta paljastuu lopulta kuitenkin yksi kysymys: onko tällä kirjalla mitään syvempää tarjottavaa? Ei oikein ole. Se on virtuoosimaisesti asetettu mutta aika kevyt välipala kuitenkin.
Tarina on heikko kuin vihannesosaston hedelmäpussi, juoni on heiveröinen kuin eturauhasvaivaisen virtsasuihku, kertomus vähäinen kuin kolmasluokkalaisen laskutaito, jutunpunonta karkea kuin kakkosnelosen pinta.
Liepeen perusteella kannen on suunnitellut Tommi Liimatta itse. Muuten kansi onkin tyylikäs, mutta naulankannanklunssi häiritsevän hallitseva.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti