Koska Irvingin asema on niin vankkumaton, en tullut lukeneeksi yhtäkään hänen nimikirjoistaan, jos en muitakaan. Tuulesta temmattu tyttöystävä (Trying to save Piggy Sneed, 1993) ilmestyi suomeksi jo vuonna 1996, ja tulin sen sitten hankkineeksi joitakin vuosia myöhemmin poistolaarista. En kuitenkaan saanut tuolloin aikaiseksi kirjan lukemista.
Ennen kuin nyt vihdoin tartuin tähän kokoelmaan. Tuulesta temmattu tyttöystävä sisältää kolmentyyppisiä kirjoituksia. Aluksi siinä on kolme vapaata muistelmaa, joista yksi on kirjalle antanut nimenkin. (Alkuperäinen nimi on myös peräisin samasta nipusta mutta eri kirjoituksesta.) Kirjan keskiosan muodostavat fiktiiviset novellit ja kirjan päättää kolmen kirjoituksen kokoelma kirjallisuusesseitä (yksi Günter Grassista ja kaksi Charles Dickensistä).
Kirjan vahvinta ja lukijaystävällisintä antia ovat kolme Irvingin omaa muistelmaa. Loputtomat intoilevat painikuvaukset hiukan uuvuttavat, mutta muuten tyyli on mitä vetävin ja ilkikurisin. Jos haluaa tutustua kirjailijan ajattelutapaan teosten ulkopuolella, niin tässäpä hyvä malliesimerkki tästä lajista. Näihin teksteihin on liitetty myös valokuvaliite, joissa esitellään pääasiassa painimolskeja eripuolilta Yhdysvaltoja.
Kirjan alkuosa antaa siis mukavan lupauksen tulevasta ja herättää mieleen ajatuksen siitä, että oliko aikanaan virhe yrmiä kyseisen kirjailijan merkkiteoksia? Olisiko ne pitänyt lukea tuoreeltaan tai pitäisikö edes nyt palata niihin?
Vastaus löytyykin oitis novelliosuudesta. Ei, ei tarvitse ehkä sittenkään katua tahallista missaamistaan, sillä novellit eivät ole erityisiä helmiä. Sisätiloja-novelli on hauska ja osuva, mutta taso ja intensiteetti laskevat tuota pikaa ja moni osoittautuu varsin yhdentekeväksi kynäilyksi. Tarinoiden parasta antia ovat yllättäin kunkin kirjoituksen loppuun lisätty Kirjalijan kommentteja -osuus. Jos selittely on mielenkiintoisempaa luettavaa kuin itse tarina, on jokin kuitenkin pahasti vinossa.
Kaikkein puuduttavin onkin sitten kirjan päättävä esseeosuus. Niissä on aika jaaritteleva pohjavire ja vaikka Irving analysoi omaa pitämistään, ei lukija välttämättä jaa näitä tuntemuksia kirjailijan kanssa. Syvällisyys ja uuden näkökannan silmiä avaava efekti loistaa poissaolollaan.
Tämän lukukokemuksen perusteella ei ole ihan iso ihme, että Irving onkin ajatunut hiukan sivukursseille kirjallisessa kaanonissa, eikä hänen nimeään välttämättä enää löydy merkittävien kirjojen luettelosta. Toinen juttu tosin on, että tuollaisista listauksista ei tietenkään kannata välittää tuon taivaallista. Enkä ole lukemani perusteella ihan varma, välittääkö John Irving itsekään moisesta asiasta?
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti