Diane Keaton on maailmanluokan filmitähti. Vaikka hän ei enää kuulukaan Hollywood-systeemin kuumimpan kastiin, on hänellä selkänojana varsin vaikuttava filmografia ja aina vakuuttava Oscar-pysti takan reunalla. (Aivan riippumatta siitä, miten mielivaltaisesti mainitut patsaat jaetaan, on se selkeästi ikonisoitu meriitti, johon harva pystyy ja useampi haluaa.)Diane Keatonilla on yhä vaikutusvaltaa, painoarvoa ja kiinnostavuutta. Tähän tarpeeseen hänen muistelmakirjansa Nyt ja aina, 2012 (Then Again, 2011) on tuotettu.
Keatonin elokuvakatalogi sekä ykkösketjun miessuhteet yksistään takaisivat mielenkiintoisuusarvon, ja itse asiassa juuri ne lienevät aukaisseen kustantamon ovet. Keatonin henkilökohtainen painoarvo puolestaan lienee vaikuttanut siihen, että paketista ei syntynytkään perinteinen muistelmateos. Keaton on halunnut toisin, ja kustantaja sitten -pitkin hampain?- suostunut tähän.
Diane Keaton ei tehnytkään odotusten mukaista mehevää kirjaa omasta urastaan ja tapaamistaan staroista. Hän ei ryhtynyt name dropping'iin. Hän teki kirjan äidistään ja äitisuhteestaan, jota sitten kehystää kapeasti muutama maininta hänen työurastaan kirkkaissa valoissa.
Filmofiilin kannalta ehdottomasti kiinnostavampaa luettavaa olisi ollut kirja juuri Keatonin urasta. Sehän on legendaarinen huolimatta siitä, että tietty omanlainen luonne ja säteily Diane Keatonista puuttuukin. Ura alkoi näyttämöltä tuolloin tuoreesta Hair-musikaalista ja jatkui vuonna 1969 Woody Allenin näytelmässä Kerta vielä Sam. Siitä napsahti jo Tony-pysti.
Keatonia nähtiin parissa tv-sarjassa, kunnes hän sai roolin klassikoksi nousevassa Kummisetä-trilogiassa Kay Adamsin -roolissa Al Pacinon rinnalla. Totuuden nimessä Keaton oli enimmäkseen tapettia näissä filmeissä.
Mutta sekä henkilökohtainen että ammatillinen suhde Woody Alleniin oli hedelmällinen. Koriin jäi lähes kymmenen loistokasta leffaa, joiden kruununa tietenkin nimiosarooli elokuvassa Annie Hall. Annie Hallin -hahmo oli jonkinlainen mukaelma Diane Keatonista itsestään. Suhde Alleniin oli jo ohi, mutta elokuvassa pari vielä rököstäytyi ja kiinnittäytyi toisiinsa aina herkkään loppuun saakka.
Tuli Warren Beatty ja Punaiset ja suhde tähän ailahtelevaiseen naistenmieheen. Suomikin sai mainitusta elokuvasta osansa Helsingin esittäessä jälleen kerran venäläistä kaupunkia. Tuli suhde Al Pacinoon ja näin.
Tämä kaikki todetaan ohimennen enemmän tahi vähemmän ironisin lausein kirjan sivuilla, mutta koko ajan ytimessä on Diane Keatonin ja hänen äitinsä suhde, heidän vertailunsa äiteinä ja heidän saavutustensa todellinen arvo. Diane Keaton perustelee ratkaisunsa perusteellisesti ja hyvin kirjan esipuheessa.
Veto on rohkea ja Keatonin itsensä kannalta palkitseva ja mahdollisesti terapeuttinenkin. Keatonin äidiltä jäi korkea pino päiväkirjoja, joita kirjassa siteerataan sanatarkasti sivukaupalla. Luodataan äitiä ja tytärtä samanikäisinä ja samoissa elämäntilanteissa. Myös kirjan kuva-aukeamista leijonanosan kaappaavat kuvat päiväkirjoista ja äidin kollaaseista ja valokuvista.
Vaikkei kirja kerro Diane Keatonista elokuvatähtenä, se kertoo huomattavan paljon Diane Keatonista itsestään sekä hänen arvoistaan. Jos Annie Hall oli lievästi eksentrisen nuoren erikoisuudentavoittelijan muotokuva, niin se kuva seestyi ja porvarillistui tulevien vuosikymmenien latteiden filmitöiden myötä. Tämä kirja kaikesta äitiydenpohdinnasta huolimatta puolestaan on taas anarkistinen irtiotto konservatiivisista odotuksista.
Siinä mielessä hyvin onnistunut provokaatio.
Keaton osoittautuu sekä pohdiskelevaksi että ironiseksi kirjoittajaksi, jolla on jalat maassa. Toki aina tällaisten megaihmisten kirjojen ääressä miettii, mikä osa tekstiä on tekijän omaa ja mikä kustannustoimittajan. 'Kiitokset'-osiossa Keaton antaakin kiitosta: "Urheille puhtaaksikirjoittajille, jotka näkivät töherrystä ja tekivät siitä lauseita..."
Kaikesta huolimatta: Diane Keaton ansaitsisi ulkopuolisen kirjoittajan tekemän kirjan. Tai me elokuvan ystävät ansaitsisimme sen ihan uteliaisuussyistäkin.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti