perjantai 28. kesäkuuta 2013

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on ilman muuta kirjailijana ykkösketjun hyökkääjä. Hän ei jää mukavuusalueelleen lillumaan, ei varioi vanhoja menestysteoksiaan, vaan hyppää joka kerta kympistä täysin uuden aiheen kimppuun. McEwanin kirjoista ei voi etukäteen tietää, mitä saa.

Paitsi. Saa punnitun juonen ja saa uskottavat, kokonaiset henkilöhahmot. Aina.

Makuasioita ovat sitten ne kiivailut, että miellyttikö tarina vai ei. Aina ei sellaiseen maaliin voi osua, että olisi kaikkien kaveri. Se olisi kunnianhimoiselle kirjailijalle kuolinisku.

Ian McEwanin romaani Makeannälkä, 2013 (Sweet Tooth, 2012) sijoittuu 1970-luvun brittiläisen tiedustelupalvelun maailmaan. Tarinan keskiössä on Serena Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa; mikä ei totta vie omaa ääntämispähkäilyäni helpota yhtään), joka neljäkymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen alkaa muistella uraansa MI5:n palveluksessa.

Ura ei ole erityisen hohdokas, enimmäkseen arkistointia ja paperien siirtelyä toimistossa, kunnes operaatio Makeannälkä alkaa. Ajatuksena on järjestää rahoitusta lupaaville nuorille kirjoittajille, jotka ovat kiinnostuneita sananvapaudesta, kansalaisoikeuksista ja ylimalkaan valtioitten demokraattisesta kehityksestä.

Idea tällaisesta valtiollisesta mesenaatista on lennokas, oivaltava ja omalla logiikallaan täysin uskottava. Se ei ole edes relevantti tieto, onko näin tosiaan toimittu joskus Britanniassa, vaikkakin Ian McEwan marssittaa 'Kiitokset'-osiossaan uskottavan listan kirjallisia lähteitä. Kirjailijana hän saa lukijan uskomaan tähän asiaan, ja se riittää sepiteromaanissa.

Kirja on kirjoitettu Serenan minä-kertojan äänellä, mikä omalla laillaan rajoittaa näkökulmaa, mutta on toki täysin hyväksyttävä ja kunniallinen tapa kertoa tarinaa.

Kirjassa riittää runsaasti käänteitä ja koukkuja. Lukija haluaa tietää koko ajan lisää ja alkaa tehdä omia spekulaatioitaan siitä, mihin vihjeet ja itse tarina lopulta johtaa. Mielenkiinto pysyy koko ajan yllä.

Ian McEwan on tuhlannut tarinaideoita tähän kirjaan useitakin esitellessään Serenalle holhottavaksi tulevan kirjalijan, Tom Haleyn hapuilevaa tuotantoa. Ovatko olleet hänelle itselleen aihioita joskus?

Kirjan heikointa antia ovat sen aloitus ja lopetus. Ne ovat loogisia koko tarinaa ajatellen, mutta keinoina sittenkin hieman kömpelöitä. Kirjan aluksi Serena kertoo itse itsestään sivukaupalla, mikä tuntuu tarpeettomalta ja karkealta.

Kirjan viimeinen luku puolestaan on Tom Haleyn pitkä kirje Serenalle. Tällainen muoto kirjan lopettamiseksi on melko väkinäinen, osoitteleva ja alleviivaava. Kuin aika tai taito olisi loppunut kesken, mikä ei toki ole missää nimessä totuus. Kyllähän tämä on McEwanin tasoiselta kirjailijalta harkittu teko.

Toinen ongelma tarinan päätöksessä on vielä sen sisältö. Lukija on alkanut uumoilla tämänkaltaista ratkaisua viimeisten lukujen aikana, kun huomio on kiinnitetty Haleyn kiihkeään luomisvimmaan. Yllätysmomentti lässähtää.

Kirjaa ei voi kuitenkaan pitää kevyenä välipalana ja pelkkänä hauskanpitona. Mcewan luo taas kerran uskottavia, inhimillisiä hahmoja, joiden mielenliikkeitä ja ajatusten logiikkaa pystyy seuraamaan ja ostamaan. Hän jakaa kosolti informaatiota 70-luvun mielipideilmastosta ja tekee teräviä huomioita meistä ihmisistä. Tämä on täyttä kirjallisuutta.

Luojan kiitos, kirja on formaattina kaikkea muuta kuin demokraattinen tahi interaktiivinen väline. Lukija ei voi muuttaa siitä mitään omien mielihalujensa mukaan, hän ei voi takoa tekstiä mieleisekseen, vaan se on juuri sitä, mitä se on. Eipä voi tosin kirjailija itsekään.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti