sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Juri Nummelin: Jumalten tuho

Jumalten tuho.

Kerhon itseoikeutettu kultakorttijäsen on Richard Wagner, joka rustasi hieman hämärästi suomennetun Jumalten tuhonsa (alias Götterdämmerungin) Nibelungin sormus -potpurinsa päätösosaksi 1800-luvun loppupuoliskolla. Vaikka tarina perustuu vanhempiin myytteihin, loi Wagner maailmasta omannäköisensä, jossa seireenit, nymfit, jumalat, jättiläiset, valkyyriat ja kuolevaiset mellastavat. Ja jossa sävelet ovat enemmän kuin puolet.

Booker-palkittu A.S. Byatt puolestaan nakutteli oman Ragnarök: Jumalten tuho -kirjansa vuonna 2011. Kirjassaan Byatt uudelleentulkitsee skandinaavisia myyttejä, joissa Odin, Thor ja Loki muiden muassa kietoutuvat tarinaan englantilaisesta laihasta lapsesta.

Byattia ennen ehti samalle nimiapajalle myös Cornelius Jakhelln, jonka Pohjoismaisen romaanikilpailun norjalainen voittaja Jumalten tuho -niminen teos on. Siinä myös pohjoismaiset mytologiat saavat uusiokäsittelyn, kun Odinn istuksii Toisessa Valhallassa terassilla sikaria poltellen. Samaan keitokseen Jakhelln sitten hämmentää nykyaikaa sivaltavia kommentteja.

Sitten meillä on tietenkin Juri Nummelinin Jumalten tuho (2012). Raja korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä on yhtä häilyvä kuin blondin Facebook-status.

"Eilen oli hilpeetä ja kaljaa, nyt on kalpeeta ja hiljaa." "Puutarhan kevätkynnöt suoritettu, multa tuli jo!" "Tuijottaa seinää. Seinät ovat ihmeellisiä. Ne pitävät kattoa ylhäällä, mutta ovat myös käteviä jos haluaa ripustaa tauluja. Pidän siitä." "APUA. Litra sulanutta jäätelöä tulostimessa." 

Ja tätä rataa. Nummelinin kirjasta ei tarvitse itse arvailla, kumpaan kastiin se kuuluu, koska mukana seuraa käyttöohje: Jumalten tuho on pulp-scifi-trilleri.

 Jos ei sitten itse satu olemaan juuri kyseisen tyylilajin hevijuuseri, niin on syytä asemoitua avoimin mielin sen ääreen ja lukea kirja kuitenkin kokonaan läpi. Scenen tyypilliset lainalaisuudet ja konventiot voivat olla kenties vierasta kieltä, mutta se ei estä lukukokemusta. Siitä nauttimista ehkä sentään?

Pulp viittaa käsitteenä yleensä vanhaan, amerikkalaisperäiseen kioskikirjallisuuteen, joka oli seikkailupainotteista. Se saattoi olla esimerkiksi rikos-, scifi, länkkäri-, salapoliisi- tai sotavetoista kirjallisuutta. Nykykeräilijöistä huolimatta kertakäyttöisyys oli sen yksi tunnusmerkki. Viihteen tehtävä on viihdyttää ihmistä, ja sitten matka jatkuu.

Juri Nummelin on tunnetusti pulp-ekstertti par exellence, joten hän jos kukaan on Suomessa omiaan pulp-pastissin tekemiseen.

Jumalten tuhon tarina on varsin simppeli sekä rakenteeltaan että henkilökuvaukseltaan. Se tapahtuu hyvin tiiviisti Forssassa vuonna 1928, kymmenen vuotta kansalaissodan jälkeen. Muutama pistokuvaus sijoittuu joko Vatikaaniin tai helvettiin ja pari kertaa piipahdetaan taivaassakin, mutta muuten pysytään maantieteellisesti ja ajallisesti kapeaksi rajatulla alueella.

Jeesuksen kaksosveli on päässyt irti, ja hän juuri mellastaa Forssassa. Kenties pulp-perinteitä kunnioittaen Nummelin pitää huolen, että jokaisella aukeamlla on kuvausta tuhoutuvista ihmisruumiista: roiskahtelevia aivoja, irtikuorittua nahkaa, uloskaivettuja silmiä tai vähintäin poikkirempaistuja raajoja. Ynnä loputtomasti oksentelevia poliisimiehiä.

Näistä eloisista väkivaltakuvauksista huolimatta kirjan sisältö jää hieman heppoisaksi. Henkilöhahmot ovat varsin ohkaisia, heidän 3d-mallinnuksensa on jäänyt tekemättä. Eipä kai kukaan pulpilta toisaalta erityisen hienovaraista syvyyspsykologiaa odotakaan? Kuolevaisten päähenkilön, poliisi Tannerin, henkilökohtaiset mielenliikkeet kohdistuvat lähinnä vain pontikan ja Pariisiin karanneen vaimon kaihoamiseen. Erityisiksi toimintamotiiveiksi nekään eivät riitä.

Kun verivirta lopulta tasoittuu, jää Tanner seisomaan tantereelle. Koska romaani sijoittuu 1920-luvun Forssaan, ja henkilönimenä on Tanner, se assosioituu mutkan kautta Väinö Tanneriin, joka juuri ennen kirjan tapahtuma-aikaa oli ollut sekä Suomen pääministeri että SDP:n puheenjohtaja. Pidettiinhän juuri Forssassa aikanaan kuuluisa kokous, jossa nimi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue otettiin käyttöön.

Nummelin on kuitenkin toisaalla todennut aiemmin, että hän on alunperin sijoittanut Jumalten tuhon Arizonaan, ja jo siinä versiossa päähenkilön nimi oli Tanner. Kirjailijan kutkuttavien kätkettyjen ajatusten jäljittäminen tyssää siis jo alkuunsa. Toki kirjassa on muitakin nimiä (kuten Bagge), joiden voisi epäillä viittaavaan todellisuuteen. "Tämä kirja perustuu tositapahtumiin. Vain juonta on muutettu tekijöiden suojelemiseksi", kuten vanha klausuuli toteaa.

Anakronismeja on tapana vahtia kuin klaffivirheitä elokuvissa. Kun koko kirja on ylenpalttista pyssyttelyä, tuntuu sellainen urheilu hieman turhanaikaiselta. Silti; monet repliikit särähtävät korvaan ei-istuvina 1920-luvun puheenparteen. Niillä toisaalta tekijä luultavasti on vain halunnut alleviivata hahmojen reippautta.

Kuolevaisten ja Jeesuksen kaksosveljen lisäksi kirjassa seikkailee koko joukko suojeluskuntalaisia, entisiä puna- ja valkokaartilaisia, zombeja, musta- ja valkosiipisiä enkeleitä, Lucifer sekä Jahve. Kun luulee jo kaiken nähneensä, kamppaa enkelieversti Hadraniel tarinan loppupuolella nurin Jeesuksen, joka lyö päänsä kipeästi kiveen...

Hahmoja ja toimintaa siis riittää, mutta itse tarina jää tämän ulkoisen ahtamisen varjoon. Tällaiset apokalyptiset fantasiat tuppaavat olla hieman puberteettisia. Jutussa voi toisaalta kyllä nähdä punaisen langan, kirkkaan reitin ja hyvin tehdyt kotiläksyt, jos niin haluaa.

Tätä kontekstia vasten luuppailtuna Jumalten tuho ylittää tietenkin roimasti mielikuvan pulpista, mutta samalla ajatus muuttuu paradoksaaliseksi. Pulp-kirja joka ei ole pulpia?

Tai yhä hullumpaa; pulp-kirja jota täytyy analysoida?

Puntariin on paras asettaa vain kirja lukukokemuksena. Tämän lukee nopsasti, juoni on simppeli ja henkilöhahmot lyikkärillätehdyt. Omanlaisensa kokemus.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti