Kun nyky-Suomessa halutaan sievistellä, ei enää sanota siivooja vaan siistijä tahi jopa toimitilahuoltaja. Koko lailla samasta tarpeesta lienee noussut mystisen hohdokas mentalisti-nimike; ei haluta samaistua mielikuvaan nurkassa nyhjöttävästä pellenenäisestä lastenkutsutaikurista? Kuitenkin kyse on pitkälti juuri samasta hommasta: halusta hämmästyttää salaisuuksiin vihkiytymättömiä, halusta olla nokkelampi kuin muut ja jopa halusta saada ihailua. Toki kyse on myös ammatista.(On kuitenkin ilman muuta todettava, että on vääränlaista nolostelua vähätellä lastentaikureita. Heidän tehtävänsä on lumota lapset ja johdattaa heidät Hamelnin pillipiiparin lailla taikuuden ja muun varieteen ihmemaailmaan. Jos tekijä on tosissaan ja se näkyy, on tuloksena vaikkapa Simo Aalto -tasoista huippuesitystä lapsille, eikä se ole ollenkaan vähä se, vaikka ruotsinlaivan lavalla tapahtuisikin. Lisäksi Aalto on yksi harvoja suomalaisia ammattitaikureiden FISM-kisan voittajia!)
Perustaikurilla ja mentalistilla on käytössään aivan samat kikat. Vaikka ulospäin mentalismi näyttää -tai ainakin sen on tarkoitus näyttää- hämmentävältä ihmistuntemukselta ja ajatustenluvulta, on kyse samoista silmänkääntömenetelmistä kuin muussakin taikuudessa: taikurin valinta, forsseeraus, manipuloidut välineet sekä gimmikit eli erityiset taikurin salaiset apuvälineet (jopa elektroniikkaa). Ja kuuluvathan etukäteen sovitut avustajatkin tarvittaessa mentalismin repertuaariin. Ehkä kyse on siis enemmänkin ammatillisesta nolostelusta kuin mistään muusta: on hienompaa kutsua itseään mentalistiksi kuin taikuriksi? Tai sitten ei?
Maailmalla mentalismi on tunnettu pitkään, ja ainakin 90-luvun alussa nähtiin amerikkalainen mentalisti Max Maven meillä Aleksanterin teatterin lavalla touhuamassa. Juuri nyt pyörii televisiossa mentalisti Noora Karman tylsähköksi editoitu ohjelma, mutta häntä ennen meillä Suomessa mentalismin kärkijoukoissa on saapastellut vuosia Pete Poskiparta. Poskipartakin on aloitellut perinteisen temppumaakarin tontilla, mutta on sittemmin sementoitunut yhä lujemmin ja lujemmin juurikin mentalismin nimikkeen alle. Vuonna 2010 hän julkaisi omakustanteena kirjan vai pitäisikö sanoa kirjasen nimeltä Ihmeitä - Mentalismia & Taikuutta. Pehmytkantisena ja alle satasivuisena se on kevyt suupala lukaistavaksi.
Esiintyjänä (television perusteella) Pete Poskiparta on hieman pökkelömäinen ja omahyväinen besserwisser, mutta tämän kirjan teksti etenee asiallisesti. Se ei ole kirjallisesti erityisen virtuoosimaista, ja teksti sisältää kiusallisesti tyypillisiä oikeinkirjoitusta osaamattoman sivistymättömyyksiä. Kuten verbin "koittaa" käyttäminen, kun oikeasti tarkoitetaan verbiä "koettaa" ("...kun koitat kuinka luonnollisesti peukalosi pysähtyy juuri tähän korttiin..."). Adjektiivien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella kuten "Markku Purho oli pohtinut Amerikkalaisen mentalisti Richard Osterlindin..." Tai kymmenet pilkutus- ja yhdyssanavirheet kuten "Nailed nimisen". Ja niin edespäin.
Eivät nämä virheet heikennä juurikaan luettavuutta, mutta tietynlaisen kotikutoisen harrastelijan vaikutelman ne kyllä lukijaan ilman muuta jättävät.
Rasittavampia ja jeesustelevampia ovat Poskiparran temppujen väleihin sijoittamat "Kolumnit", jotka hän itse mainitsee olevan vuosien takaisia, alunperin alan Jokeri-lehteen tehtyjä kirjoituksia. Niissä jankkaaminen ja kuunnelkaa-nyt-ihmeessä-minua -asenne kuultaa kiusallisesti läpi, ja ediittorilla olisi ollut töitä tekstin viemiseksi lukijaystävällisempään suuntaan.
Toisin sanoen: Poskiparralla on sanottavaa, mutta ei erityistä verbaalista, tässä tapauksessa kirjallista kykyä sanoa sitä. Ja ihmekös tuo: kirjoittaminen ei ole taikureiden leipälaji an sich.
Taikureiden leipälajia ovat temput, ja tarvittaisiin ehkä toinen ammattitaikuri (tai uuttera googlaaja) arvioimaan sitä, kuinka hyviä, toimivia ja originaaleja ovat Pete Poskiparran kirjassaan neuvomat ihmeet. Siihen nähden, miten paljon kirjoittaja meuhkaa kopioinnin ja matkimisen syntiä vastaan, täytyy vain olettaa, että tämä kirja on plagiaatioista puhdas. Maallikon silmissä temput joka tapauksessa vaikuttavat päteviltä ihmeteoilta, mutta ainahan loppu onkin esiintyjästä itsestään kiinni. Vaikutus on kiinni ammattitaidosta ja karismasta. Resepti kertoo vain ainesosat, ei valmista keittoa.
Ongelmaksi jää teoksen substanssi ylipäätään. Temppuja kirjassa on vain alun toistakymmentä, ja se ei ole suoraan sanoen siis näiltä osin mikään runsaudensarvi. Lisäksi täytteeksi on lyöty muutama aiemmin mainittu "kolumni" sekä sitten viimeisille sivuille tekijän viisaudensanoja muun muassa esiintymisestä, ohjelmistosta, sopimuksen teosta, markkinoinnista yms. Kaikki varmasti tarpeellista pohdintaa alan ihmisille, joskin saatesanojen mukaan Ihmeitä-kirjanen on suunnattu pidemmälle päässeille taikureille, ei vasta-alkajille tahi lapsille. Ehkä vertaistuki on kuitenkin tarpeen, mene ja tiedä?
Lopussa olevaa kirjallisuus- & linkkiluetteloa vaivaa sama ongelma kuin muutakin printtilähdeluetteloa: se vanhenee kovaa kyytiä. Ilmestymishetkellä se on varmasti ollut kurantti, mutta tänä päivänä formaatit muuttuvat hurjaa tahtia.
Kiinnostava kurkistus taikuuden maailmaan Ihmeitä-kirja kyllä on, mutta kapeaksi näkökaistale jää.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti