Harry Bosch on hyvä hahmo, johon voi tarttua millaisena päivänä tahansa. Aina toimii.
Siksi olikin itselleni kiinnostavaa törmätä kirjaan, jossa Bosch ja muu vakiokaarti ei huseeraa, ja joka on Connellyn uran alkupuolelta. Runoilija, 2005/2014 (The Poet, 1996) ilmestyi alunperin jo 1990-luvulla.
Päällimmäisin huomio on se, että Michael Connelly on suorastaan tuhlannut tässä sekä ideoita että juonenkäänteitä. Ei ole vain yksi selkeä tutkintalinja ja loppuratkaisu, vaan tarinassa on useita suunnanvaihdoksia ja tasoja.
Aivan ongelmatontakaan tämä ei tietenkään ole, ja tarinassa on sekä heikkouksia että epäuskottavuuksia.
Ne eivät kuitenkaan haittaa millään lailla, vaan on hyvä todeta, että Connellyllä on ollut palon lisäksi taito ottaa lukija haltuunsa. Runoilija on hyvin mielenkiintoinen kirja.
Oman lisäarvonsa kirjaan tuo kirjoittamisajankohta siinä mielessä, että se on todella oman aikansa vanki. Kovin kömpelösti modeemit ottavat yhteyksiä ja faksi laulaa. Miten äkkiä tottuu uuteen tekniikkaan, joka ei tunnu rajoittavan elämää!
Michael Connelly on taustaltaan rikosreportteri ja niin on tämänkin kirjan päähenkilö Jack McEvoy, joka kirjoittamisen sijaan sotkeutuu itse sarjamurhaajatutkimukseen FBI:n ryhmän mukana. (Tämä on lähtökohtaisesti heti melkoisen epäuskottavaa...) Onko kyse oman ammattikunnan kilven kiillottamisesta vai vain siitä, että kenestäpä aloitteleva kirjailija kirjoittaa ellei omasta itsestään? Tai ainakin siitä ekosysteemistä, joka itselle on se tutuin.
McEvoy on terävä ja määrätietoinen kuin mikä ja samalla melkoisen kohelo ja epävarma ihminen; ainakin sosiaalisella saralla eli suomeksi sanoen naisasioissaan.
McEvoyn kaksoisveli Sean on poliisi, joka joutuu kyseisen sarjamurhaajan uhriksi, ja se motivoi omalta osaltaan Jackia, jos kohta lehtimiesveri taitaa olla se suurin motivaattori. Once in a lifetime -juttua pukkaa. Aina Connelly ei onnistu motivoimaan Jackin liikkeitä perustellusti, ja se häiritsee eritoten ratkaisevassa taistelussa kamerakaupassa. Mutta silti: kokonaisuus kantaa koko kuudensadan sivun mitan kevyesti.
Näitä kansia jaksaa kuitenkin ihmetellä: mistä tällaisia yhdentekeviä kuvituksia riittää? Toki kuva-aiheessa voi nähdä yhteyden tarinaan punoutuvaan Edgar Allan Poehen, mutta ei se silti oikein käy tekosyystä.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti