Itse asiassa, lievää suurempi tautologia vaivaa sarjan kaikkia osia lähes häiritsevyyteen saakka. Kirjailija ei tunnu luottavan joko lukijan muistiin tahi omaan muistiinsa.
Näistä höyhenjarruista huolimatta Larsson siis vie tarinan tässä kirjassa sen selkeään päätökseen ja siitä kiitos hänelle. Lopun jättäminen avoimeksi kielii joko osaamattomuudesta tai ahneudesta. Lukijana jään jopa miettimään, että miten niin hän suunnitteli tekevänsä Milleniumista kymmenosaisen sarjan! Tottakai hän on itsekin rakastunut Lisbeth Salanderiin kuten me lukijatkin, mutta silti? Lypsämiseltä ja luopumisen tuskalta tuo kuulosta ennemminkin kuin välttämättömältä taideteokselta.
Larsson on toisaalta ehkä ajatellut sohivansa muihinkin hyvinvontivaltion mätäpesäkkeisiin Millenium-lehden verukkeella, ja hän on kylvänyt jo näihinkin kirjoihin useiden aiheiden ituja siinä kuin henkilöidenkin (kuten vaikkapa Zalatšenkon ympäri Eurooppaa odottelevat muut jälkeläiset). Mene ja tiedä; tyylikkäintä olisi kuitenkin ollut tappaa sarja juuri tähän kohtaan, niin hieno kuin se onkin. Tai: juuri sen takia.
(Lukematta itse kirjaa tuntuu kaikkein perversseimmältä se, että kokonaan toinen kirjailija kynäili Stieg Larssonin jälkeenjääneiden papereiden perusteella neljännen osan...)
Pilvilinna joka romahti -romaani on sarjan tuhdein (pokkariversiossa 782 sivua). Stieg Larsson on punonut juoneen kovin monta päällekkäistä kuviota, joista ainakin osa tuntuu varsin tarpeettomilta kokonaisuuteen nähden. Toki oikeakin elämä on kompleksinen ja täynnä eri toimijoita, mutta silti.
Lisäksi jo yllämainittu sisäänrakennettu toiston toisto kasvattaa sekä sivumäärää että lukijan frustraatiota tarpeettomasti. Pieni napakkuus olisi ollut eduksi. Kirjan päättävä oikeussalikohtaus on tietenkin hieno, sen eteen on puurrettu sentään kolmen kirjan verran asiaa, ja sikäli se sitten palkitseekin urakan päätöksenä. Aivan loistokas se ei ole, ei Larsson ole kovin montaa yllätystä saanut kehitettyä takataskuunsa matlockinsa katsoneille. Oikeussalikohtauksen rakentelu on ylipäätään sekä hedelmällinen että vaarallinen tarjottava, koska niin kovin monet konstit on jo populaarikulttuurissa nähty niin leffoissa, televisiosarjoissa kuin kirjoissakin.
Tässä kolmososassa Lisbeth Salander on luonnollisista syistä johtuen ison osan aikaa melko passiivinen, joten muut saavat enemmän tilaa temmeltää. Näitä muita tahoja saavat edustavat muun muassa rikospoliisi, turvallisuuspoliisi, Milton Securityn väki, Salanderin asianajaja sekä Millenium-lehden porukka. Yhdessä kaikki hakevat, haparoivat ja sotkevat asioita. Lukija odottelee happy end'iä, ja lopulta saakin sen.
Ei ole epäilystäkään, etteikö Stieg Larsson olisi ollut hyvä rikoskirjailija, eikä erillistä genreliitettä tietenkään tarvita sanan eteen. Kirjallisuus on kirjallisuutta ilman minkäänlaisia rajauksia. Nämä kolme Millenium-sarjan kirjaa muodostavat hyvän ajanvietepakkauksen, jonka arvo ei hetikohta katoa huolimatta jo nyt siinä olevan Lisbeth Salanderin käyttämän tekniikan vanhentumisesta.
Tarinankehittelijänä Larsson edustaa hyvää sarjaa, mutta hänen toimintakohtauksensa ovat sitten hieman vaatimattomampaa tasoa, kuten nähtiin molemmankin edellisen osan loppuselvittelyissä taikka tämän kirjan päättävässä täydellisen epäuskottavassa sisarpuolten kohtaamisessa.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti