Jukka Lyytinen on kirjoittanut tai pikemminkin kirjannut Kivisen puheet kirjaksi, Helvetin hyvä elämä (2016) -nimiseksi henkilökuvaksi. Kirjaa ei tarvitse lukea kovin pitkälle, kun Kivisen mukavan miehen karma karisee. Aukeama aukeaman perään Kivinen horisee epätäydellisin ja epäloogisinkin lausein sattumuksia uransa varrelta.
Viina ja dokaaminen muodostaa muistojen kivijalan puuduttavuuteen saakka.
Erityisen alentuvasti Kivinen pakisee työtovereistaan, kavereistaan ja tutuistaan. Sivulta toiselle hän kronikoi erityisen noloja ja mielivaltaisia muistumia, joilla ei oikeastaan ole tarinan kaaren kannalta mitään tekemistä, mutta pääseepähän sivaltamaan.
Kivisen minämuotoinen jutustelu voisi toimia pienessä piirissä, mutta näin julki lätkäistynä ei tosiaankaan. Vaikka hän kuvailee omia toilailujaankin, on otteessa koko ajan ylemmyyden ja besserwisseröinnin vaikutelma.
Pari vanhaa, aiemminkin monen suulla dokumentoitua kommenttia koomikkoudesta ja käsikirjoittamisen tärkeydestä, ja sitten taas sivukaupalla nolaamista ja haukkumista. Todella roimalla kädellä Kivinen suomii maaseututeattereita (lue: Helsingin ulkopuolisia) ja niihin jämähtäneitä näyttelijäraasuja.
Tästä on mukava ja sivistynyt mies todella kaukana. Muistuu mieleen, kun vuonna 1991 näin Kivisen Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä Robin Hood - näytelmässä. Hän esitti Nottinghamin sheriffiä ja teki sen niin hyvin, että aina kun hän tuli näyttämölle, alkoi hirveä buuaus ja "Mene pois" -huudot. En älynnyt silloin liittyä kuoroon mukaan.
Kirjallisessa mielessä Helvetin hyvä elämä on aika laiskaa kirjallisuutta. Vaikutelmaksi jää, että kirjoittaja on vain purkanut haastattelunauhat tekstimassaksi ja lätkäissyt väliotsikot. Voihan tämä kevyt tyyli olla tottakai oikein haettuakin, mutta lukemisen jälkeen jäi fiilis, että tämä on helvetin huono kirja.
Kansi on miellyttävä ja tasapainoinen.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti