Makuasioita tahi ei, mutta jokainen lukija on oikeassa omalla kannallaan. Meillehän näitä tehdään ja sijoitusneuvojille.
En tiedä, monesko lukemani Kay Scarpetta tämä on, mutta aika mones. Siis tämä Paljaat luut, 2013 (The Bone Bed, 2012). Jälleen ollaan sarjamurhaajaa haistamssa ja jälleen Kay Scarpetta on itsekin liemessä mukana. (Se on vähän tylsää.)
Päällisin puolin matkan varrella löytyviä ruumiita ei voi suoraan yhdistää, mutta Scarpettan nenän vainu on pettämätön ja hänen utteruutensa ja lojaaliutensa totuudelle nurkumaton. Scarpetta osaa epäillä ja tutkia oikeita asioita.
Kirja on tavattoman puhelias, asioita selitetään ja käsitellään pitkissä ja perusteellisissa dialogeissa, jotka sammuttavat vauhdin, mutta toki perustelevat päätelmiä ja mielenliikkeitä. Myös Cornwellin vanha helmasynti eli tiukka pedanttisuus välineitä ja menetelmiä esiteltäessä raskauttaa kirjaa. Toisaalta ymmärrän halun tarkkuuteen, mutta kyllä siinä on myös hieman brassailun makuakin.
Liikaa ei nyt siis jäädä Scarpettan omien ajatusten kehään kuitenkaan pyörimään, vaikka hän toki vatvoo mustasukkaisuuttaan ja muita kipupisteitään myös monologeissa. Tarina kuitenkin etenee ja vaikka hänen hyvät vakiohahmonsa ovat yhäkin sivurooleissa, heitä sentään käytetään tässä kirjassa.
Kay Scarpetta -pinoni on pari senttiä matalampi mutta yhäkin uuvuttavan näköinen. Täytyy taas lukea jotakin muuta välissä.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti