Selvää on, että Kampusch joutui aivan hirvittävän rikoksen uhriksi. Tuntematon mies sieppasi hänet 10-vuotiaana pakettiautoonsa ja piti vankinaan ja orjanaan yli kahdeksan vuotta pienessä kellarikopissa. Sellaista ei saa kenellekään lapselle tapahtua ja sellaista ei saa kenellekään vanhemmalle tapahtua. Rikos on pöyristyttävä ja kaikin tavoin peruuttamaton. Ja juuri näin Natascha Kampuschille kävi.
Lukija voi tyydyttää monia henkilökohtaisia motiivejaan lukiessaan tällaista omakohtaisesta sieppauksesta tehtyä kirjaa. Hän voi eläytyä empaattisesti, hän voi kauhistella, hän voi raivostua, hän voi itkeä, ja hän voi tirkistellä. Hän voi kokea, ja hän kokee kirjan omien subjektiivisten lukulasiensa läpi.
Kääntäen alkaa miettiä Kampuschin motiiveja kirjoittaa tämä kirja. Onko tämä terapiaa, jolla tapausta voi käsitellä ja käydä läpi? Onko tämä keino ottaa edes osa julkisesta keskustelusta haltuun? Onko tämä kenties rahastusta? Viimeinen vaihtoehto tuntuu kovin kyyniseltä tällaisessa yhteydessä, mutta erinäisistäkin rahavirroista on myös Kampuscin tarinan yhteydessä raportoitu.
Kirjojen taustamotiiveilla on kiinnostavaa aina spekuloida, mutta tietenkin itse kirja ratkaisee oman arvonsa ja oikeutuksensa. Kampuschin kirja jättää tukalan olon. Kirja on tekstiltään varsin nopealukuinen ja lauseiltaan yksinkertaisen selkeä. Kampusch kirjaa ensin taustaa itsestään, lapsuudestaan ennen sieppausta ja kertoo sitten irrallisin muistikuvin vankeusvuosiaan. Muutaman kerran hän laittaa sivuille faktaa, esimerkiksi luettelee puolitoista sivua eristysvankeuden vaikutuksia erään tutkimuksen mukaan, mutta muuten pääpaino on tapahtuman kuvaamisella sekä hänen omien, senaikaisten ajatustensa analysoiminen.
Koko ajan lukiessa kytee raivo itse tekoa kohtaan, ja se on tietenkin lukukokemusta määrittävä tekijä. Silti. Lukemisen varrella alkaa aprikoida, voiko tuollainen nuori ja hieman suppeatkin lähtökohdat saanut lapsi tosiaan ajatella noin kuten hän nyt jälkikäteen kuvaa? Voiko hän kuolemanpelosta huolimatta asettua vastarintaan ja toisaalta myöntyä jossakin määrin ristiriitaisesti kotiorjaksi? Voiko noin 'kypsästi' ajatella vai toimiiko tuollaisessa tilanteessa selkäytimellä vai -lopulta- sepittääkö mieli asioita jälkikäteen?
Arvostelu, jota Natascha Kampusch on saanut julkisuudestaan, on luultavasti syntynyt tästä ristiriitaisesta kuvasta, millä hän kuvaa tuota karmeaa ajanjaksoa ja omaa toimintaansa. Inhotus, suru, sääli ja raivo vuorottelevat lukijan pääkopassa ja siltikään ei Kampuschiin pysty täysin samaistumaan. Outo kokemus!
Kampusch käyttää parikin puheevuoroa kertomuksen lomassa, joissa hän pontevasti kiistää Tukholma-syndrooman syntymisen hänen ja sieppaajan välille. Tukholma-syndrooman juuret ovat 1970-luvulla Tukholmassa tapahtuneessa pankkiryöstössä, joka kestäessään kuusi vuorokautta sai panttivangit lopulta puolustamaan vangitsijoitaan. Tukholma-syndrooma on ehkä hieman ohut psykologinen selitys, mutta kuvannee riittävällä tarkkuudella tällaista tilannetta, kun vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa.
Huolimatta kaappauksesta, pitkästä vankeudesta, orjatyön teettämisestä, alistamisesta, pelottelusta, nälässäpitämisestä, väkivallasta ja muusta, ei Kampusch halua tuomita kaappaajaansa. Ei ainakaan kokonaan. Hän selittää asian johtuvan siitä, että hänen vankeudessaan oli kaiken kärsimyksen ohella myös lyhyitä inhimillisiä hetkiä, kuten koulutehtävissä auttaminen, aurinkokylvyt tai uinnit naapurin uima-altaassa.
"Ja opin vankeusajan hirvittävistä kokemuksista vahvaksi. Kukaties sain niistä jopa voimakkuutta, jollaista vapaudessa en olisi koskaan oppinut." (Natascha Kampusch: 3096 päivää)
Nykypäivän mediamaailmassa on kovin helppoa laajentaa lukukokemustaan. Kun Kampusch kuvaa vankikoppiaan, löytyy se nyt googlaamalla. Kun hän mainitsee sieppaajansa nimen, kuvahaku tuo hänet kotikoneen ruudulle. Tämä on hieman karmeaa ja makaaberia. Miksi pitäisi edes haluta nähdä sellaisia asioita?
Uteliaisuudesta. Siitäkö tämän kirjan kohdalla on sittenkin kysymys? Haluammeko tarkastella ja tirkistellä jotakin uskomatonta, äärimmäistä pahaa, joutumatta itse kuitenkaan vaaraan? Natascha Kampusch tulkitsee itse, että itse asiassa siitä on kysymys, kun ihmiset suhtautuvat häneen vihamielisesti.
"Ja uhrin täytyy olla murtunut ja pysyä sellaisena, jotta pahan ulkoistaminen onnistuu. Uhri, joka ei suostu siihen rooliin, personifoi yhteiskunnan ristiriitaisuutta. Sitä ei haluta nähdä. Ihmiset joutuisivat silloin katsomaan omaa itseään. Siksi minä herätän joissakin ihmisissä tiedostamattomia aggressioita. Ehkä siksi, että rikos sinänsä, ja kaikki se mitä minulle tapahtui, herättää aggressioita. Ja koska minä olen ainoa, joka sieppaajan itsemurhan jälkeen on tavoitettavissa, aggressiot kohdistuvat minuun." (Natascha Kampusch: 3096 päivää)
Kun 10-vuotias puolustuskyvytön tyttö siepataan, tulee etsimättä mieleen myös seksuaalinen hyväksikäyttö. Tämän asian Kampusch kiertää ja kiistää, ja samalla hän kuitenkin raportoi tarkasti muita lasten sieppauksia, joissa tämä elementti on ollut mukana. Oli totuus tässä suhteessa mikä hyvänsä, niin ei tämä sieppausrikos muutu ainakaan yhtään lievemmäksi lukijan silmissä. Melkoisen epätavallinen tunne-elämä täytyy olla lukijalla, joka on tästä eri mieltä. Monta ulkopuolista elämää rikottiin.
Tätä kirjaa lukiessa tulee epämukava olo, ja se on usein hyvän kirjallisuuden merkki. Nyt ei vain oikein pysty tunnistamaan syytä tähän tunteeseen.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti