Samoihin aikoihin tapetilla oli muitakin amerikkalaisia nykykirjailijoita kuten Kurt Vonnegut tai Joseph Heller, jotka kirjoittivat moderneja, pisteliäitä ja ajankohtaisia tekstejä. Alaa seuraava lukija bongasi heidät kirjalliseen valikkoonsa.
Philip Roth kuvaa useissa teoksissaan juutalaisyhteisöä sen yksilöiden kautta. Monessa kirjassa on myös hänen alter egonsa, Nathan Zuckerman. Zuckerman on mukana myös Rothin romaanissa Ihmisen tahra (The Human Stain, 2000), jossa hän toimii eräänlaisena tarinan 65-vuotiaana kertojana. Zuckerman tutustuu naapuriinsa, rasismista syytettyyn yliopiston klassisten kielten professoriin ja tiedekunnan dekaaniin, Coleman Silkiin, jonka tarina kirja varsinaisesti on. Silkin väitetään kutsuneen kahta luennoillaan käymätöntä opiskelijaa mustia halventavalla nimityksellä "spooks". Tarina etenee edestakaisin aikahypyin ja sen edetessä käy ilmi, että Silk on itse afrikkalais-amerikkalaista sukua ja on sitä peittääkseen esittänyt juutalaista. Identiteetti, ikääntyminen ja rotu ovat kirjan teemoja.
Silk joutuu häpeällisesti eroamaan virastaan ja hänen vaimonsa kuolee tapauksen jälkimainingeissa ja Silk itse alkaa seurustella itseään puolta nuoremman siivoojan kanssa. Tämä puolestaan on eronnut väkivaltaisesta Vietnamin veteraanista, joka ei katso hyvällä tätä uutta suhdetta. Myöskään tiedeyhteisö ei hyväksy epäsäätyitä paria.
Ihmisen tahra on osa Rothin trilogiaa, jonka muut kulmat ovat Amerikkalainen pastoraali sekä Mieheni oli kommunisti. Näissä kirjoissa auotaan amerikkalaisuuden ydintä.
Ei Rothia voi sentään kutsua seniiliksi, mutta olisiko elämä verottanut jotakin kynän terävyydestä? Nykymaailmassa on toki aika vaikea enää hätkähdyttää ja rienata millään keinolla ja ne ovat olleet osin Rothinkin tavaramerkkejä. Paikka paikoin pitkät monologit ovat nyt vain puuduttavia, eivätkä riemastuttavaa tajunnanvirtaa tahi verbaali-ilotulitusta. Kyllä Roth nytkin laittaa maailmaa paikoilleen ja ehtii kommentoida vaikkapa kirjan julkaisemisaikaan tapetilla ollutta presidentti Bill Clintonin ja valkoisen talon harjoittelija Monica Lewinskyn suhdetta. Tätäkin teemaa tosin toistellaan turhan tiuhaan, kritiikinkärki ehtii katketa näihin toistoihin.
Romaanin päätös pilkkiavannon äärellä jättää lopulta melko valjun maun; jotakin ratkaisevampaa ja säväyttävämpää ehti jo toivoa ja odottaa. Ei kuitenkaan voi väittää, että Philip Roth olisi kirjoittanut huonon romaanin. Päinvastoin. Nykykunnossaankin hän kepittää leegion normikirjailijoita mennen tullen (kaikenmaailman blogiskribenteistä puhumattakaan!), mutta kun on omassa nuoruudessaan törmännyt vaivattoman kepeään älyn lentoon, upeasti rakennettuihin lauseisiin ja sellaiseen täsmätulitukseen jollaista ei ennen ollut kirjallisuudessa tavannut, niin ei tämä kirja enää pysty yllättämään vastaavalla tavalla.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti