En tunne Joanne Harrisin hittikirjaa, Pientä suklaapuotia/Chocolat (1999) kuin maineeltaan, ja maine puolestaan saattaa olla harhaanjohtavaakin. Harrisin bibliografia alkaa olla jo varsin laaja, mutta tämä Suolaista hiekkaa (Coastliners, 2002) on ylipäänsä ensimmäinen tuttavuuteni kyseisen kirjailijan kanssa.Koska en tuntenut myöskään Harrisin taustaa, onnistui kirja hämäämään minut onnistuneesti. Uskoin sitä ranskalaiseksi kirjaksi. Syynä olivat toki sekä tapahtumapaikka että henkilöt (ja heidän sotkuiset nimensä) mutta myös jotenkin uskottava oli kirjan henki, sävy ja kuvaustyyli. Kävikin sittemmin ilmi, että Joanne Harris tuntee ranskalaisuuden äitinsä puolelta, ja hän on opettanut ranskankieltä toistakymmentä vuotta ennen kirjailijanuralle asettumistaan. Ei ihme, että paikallisväri ja kirjoituksen rytmi on hallussa.
Rytmi on kuitenkin eri kuin itselläni. Minulla ei ole mitään uusiin maailmoihin, kulttuureihin ja maailmankatsomuksiin syventymistä vastaan. Kuitenkin. Jokin imee mukanaan ja jokin ei. Tämä kirja tökki omituisella tavalla. Siinä oli vuoroin vetäviä kuvauksia ja vuoroin turhan verhottuja ja viitteellisiä palasia. Kokonaisuus heitteli ja väsytti lukijaa. Kyllä kirja saa vaikeakin olla, mutta ei mielellään epätasainen.
Kirjan lopullista päämäärää, sen oikeutusta olemassaoloonsa jäi aprikoimaan. Mikä on sen funktio? Vai oliko se vain tunnelmapalanen mielikuvitussaaresta ja sen saaren asukkaista? Sekään ei olisi huono syy itseisarvoisesti.
Isomman kokemisen puute jäi kuitenkin nyt kalvamaan minua. Haluttiinko kertoa kaiken pyrkimisen turhuudesta, kasvusta ilman todellista kasvua, elämän raadollisuudesta, mistä? Toteavan raportoiva artikkeli alan lehdessä olisi ajanut asian paremmin, etenkin kertoessaan todellisesta elämästä. Nyt lukiessa koko ajan odotti romaanin kohta nousevan siivilleen ja saavan täyttymyksensä. Niin ei vain missään vaiheessa käynyt, vaikka ainekset olivatkin kasassa.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti