Jokainen inhimillisesti tunteva ihminen myöntää auliisti, että juutalaisten kokema toisen maailmansodan aikainen holokausti oli ehdottoman väärin. Se oli raaka ja käsittämätön rikos kaikkea ihmisyyttä vastaan. Sen voi vain tuomita, eikä sen taustalla olleita voimia ja itse toteuttajia pysty mitenkään käsittämään.
Ruotsalaisen Lena Einhornin kirja Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta (Ninas resa. En överlevnadsberättelse, 2005) kertoo juuri tästä. Kirjoittaja on itse taustaltaan lääkäri ja biologi sekä elokuvaohjaaja. Nimihenkilö Nina on hänen äitinsä, joka on kertonut tarinansa mm. elokuvanauhalle (tyttären dokumenttiprojektia varten).
Tarina kertoo kouriintuntuvasti, miten sattuman ja satumaisten ratkaisujen armoilla ihmishenki voi olla. Kirjoittaja vyöryttää Ninan muistikuvien joukkoon faktatietoa, joka on varsin karua kertomaa.
On selvää, että Ninan tarina ansaitsee ilman muuta tulla kerrotuksi, ja tässä on aito aikalaistodistus aiheesta tehtyjen fiktioiden ja dokumenttien jatkoksi. Tältä osin kirja pitää kutinsa ja ansaitsee olemassaolonsa.
Mutta. Saako tällaista kirjaa sitten arvioida kirjana? Siis kirjallisesta näkökulmasta ja unohtaa sen aihe itseisarvona? Itse teen kaikesta huolimatta niin ja joudun toteamaan, että kirjallisena lukukokemuksena Ninan matka on aika puiseva. Vaikka tarina on järkyttävä ja aito, niin sitä ei ole puettu kovin sujuvaan kirjalliseen muotoon, vaan esitys poukkoilee ja tekee kirjallisia hyppyjä liian levottomasti ja epätasapainoisesti. Tarinan haluaa lukea loppuun, mutta se ei johdu kirjasta.
Muut näkevät ilmeisesti toisin, sillä kirjalle myönnettiin tuoreeltaan August-palkinto Ruotsin parhaana tietokirjana (2005). Vai oliko siihen syynä aihe?
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti