Alivaltiosihteerin historia alkaa jo olla ylipäänsä pitkä, ja tätäkin kirjaa pitää tietenkin peilata tätä historiaa vasten, koska ei tätä (tai lukemattomia rinnakkaisteoksia) markkinoida kirjallisena yllättäjänä, vuoden kirjasensaationa. Ryhmä aloitti bändinä jo vuonna 1985, kun neljä tamperelaista opsikelijaa päätti näin. Pasi Heikuralla ja Jyrki Liikalla olikin jo bänditaustaa entuudestaan, ja rinnalleen he saivat Simo Frangénin ja Satu Kurvisen, joka myöhemmin korvautui Matti Toivosella. Ryhmän tehtyä muun keikkailun ohella sketsijuttuja paikallisradioon kiinnostui myös valtakunnallinen Yle pojista, ja vuonna 1990 ensimmäinen Alivaltiosihteeri - Suomen virallinen ohjelma kuuli päivänvalonsa. Nämä Alivaltiosihteerien radiohupailut muodostuivat nopeasti käsitteeksi.
Kyse on tietenkin siitä, pitääkö tämäntyyppisestä nokkeluuksiin, oivalluksiin ja puujalkahuumoriin perustuvasta opiskelijahassuttelusta. Jos hyväksyy tämänkin yhdeksi viihteen muodosta, pystyy nauttimaan täysin rinnoin kaverusten ajatushautomon hedelmistä.
Mutta. Näin kirjana jutut eivät toimi samaa tapaan kuin kuunneltuina. Kyse on etäisesti samasta ilmiöstä, kun lukee näytelmää pelkkänä tekstinä. Kirjailijan ajatukset kyllä käyvät selviksi, mutta vasta näyttelijä antaa niille äänen, sävyt ja toden merkityksen. Kirjan muodossa Alivaltiosihteerin juttujen terä on kyllä näkyvissä, mutta kuultuina tuovat kirjoittajat itse (Heikura, Liikka ja Frangén) niihin mehun. Esittäminen on aika tiukasti naimisissa näiden tekstien kanssa. Laarin pohjalta käteen tarttui tällä kertaa teos Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen (2003).
Assosiaatioiden virtaa ja kekseliäisyyttä ei voi kuitenkaan kuin hämmästellä. Vaikka jutut hieman toistavat itseään vuosi toisensa jälkeen julkaistavissa antologioissa, on ideoiden määrä, ja niistä paistava yleistietämys ja kiinnostus kuitenkin enemmän kuin tyydyttävää. Samoin väkisinkin rupeaa askarruttamaan, mikä on se tekniikka tai metodi, millä ryhmä tuotaa loputtomat, pitkät palindrominsa. Miten voi päätyä esimerkiksi lauseeseen:
Oona sanoo isille: "Velli-vika paranna, keliakia. Älä aikaile, kanna rapakiville vellisi", Oona sanoo.
(Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen, 2003)
Ei siinä juuri järkeä ole, mutta miten siihen päädyttiin?
Yhtä kaikki, jos tämä kirja ei mene ihan paraatipaikalle olohuoneen kirjahyllyyn, niin kiva sitä on kiireettömästi lehteillä sivu sivulta, ja laskea sitten välillä syrjään muun tekemisen kohdatessaan.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti