Patricia Cornwell: Valokeilassa

Patricia Cornwell kirjoitti ensimmäisen Kay Scarpetta -kirjansa reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee sekä kerrottavansa että kertomisen kaavan. Kaava olikin alkuvuosina hyvä, kun Scarpettan supernuuskijahahmo näyttäytyi ensimmäisiä kertoja. Kirjoissa on kyse kuolemansyytutkijan pitkästä tarinasta  sekä hänen yliluonnollisen lahjakkaista läheisistään. Tarinat olivat alussa vetäviä, ja ne oli kirjoitettu ilman turhia tilkkeitä.

Ehkä siksi, että kaava oli tuttu, sitä piti muuttaa. Piti keksiä yhä kummallisempia juonenkäänteitä, jotka heittivät tarinoita yhä kauemmas reaalimaailmasta, ja kauemmas Scarpetta-maailmasta. Lukijat eivät ilmeisestikään hylkineet tätä ratkaisua, koska Cornwell suoltaa yhä kirjojaan hyvällä myyntimenestyksellä.

Itse pidän paljon sarjan alkupään tuotoksista. Sen sijaan näistä viimeisimmistä alelaariostoksista en ole niinkään innostunut. Tämä Valokeilassa, 2010 (The Carpetta Factor, 2009) oli kyllä yhtä nopealukuinen kuin ennenkin, mutta itse juoni olisi voinut olla mistä tahansa muustakin tehotrilleristä. Suoraan sanoen, siinä ei ollut mitään omaperäistä tai yllättävää. Ei mitään mihin olisi tarvittu Kay Scarpettaa, ja se on kyllä sääli, kun ajattelee, miten hyvinkudotun universumin Cornwell kuitenkin on päähenkilönsä ympärille aikanaan luonut.

Kirjailijoille esitetty vaade uudistua on siis itse asiassa kirous.

Miksi ei tyytyä siihen mitä osaa, ottaa vastaan kriitikoiden haukut ja muhkea palkkioshekki?

Scarpetta on ollut ilmeinen sysäys myös televisioon rynnistäneille kuolemansyytutkijoille, kuten esimerkiksi CSI-sarjat. Näissä kalmojen kopeloinneissa on yleensä kirjojen paras antikin, sen verran tarkkaa ja tietävää työtä Cornwell on tehnyt asian eteen, mutta kun action alkaa kuolemanvaaroineen, siirrytään yleensä haukotusten ja pikakelauksen tuolle puolen. 2000-luvun alkupuolella Cornwell muutti kirjojensa rakennetta vaihtamalla aikamuodon imperfektistä preesensiin sekä siirtymällä kaikkitietävään kertojaan. Valokeilassa-romaanin jälkeen kirjailija päätti kuitenkin palata minä-kertojaan.

Nämä ovat tietenkin vain ulkoisia keinokopasta otettuja välineitä, joilla ei ole itse tarinan kannalta ratkaisevaa merkitystä. Jos tarinan ydin kuitenkin puuttuu, kirjaan ei saa otetta joka pitäisi. Silloin ei lue merkityksellistä kirjallisuutta, minkälaista viihdekirjallisuus sinänsä hyvinkin voi olla, jos siinä vain on pohdittavia koukkuja sekä oivalluksen iloa.

Ei tämä toisaalta ole Cornwellin viimeinen sana Scarpettasta.

**********