Paulo Coelho: Zahir

Joihinkin kirjalijoihin kohdistuu melko vahva ennakkokäsitys, jonka lukija muodostaa kenties lukemalla arvostamiaan kritiikkejä ja keräämällä kuulopuheita, mutta usein ne vain kehittyvät hiljalleen kaikesta ympärillä olevasta sälästä. Niille ei sinänsä tarvita edes mitään rationaalista selitystä, mutta ne ohjaavat kuitenkin sekä lukuvalintoja että itse lukukokemusta.

Paulo Coelho on ollut juuri tällainen kirjailija minun mielessäni. Syystä tahi toisesta johtuen olen tuntenut häntä kohtaan erittäin voimakasta epäluuloa ja torjuntaa. Zahir (2005) on näin ensimmäinen Coelhon teos, johon tartun, ja se on odottanut jo jonkin aikaa kirjastoni lukemattomien kirjojen pinossa oikeaa hetkeä.

Coelhon voimakas maine perustuu epäilemättä hänen kirjaansa Alkemisti, jota jotkut kriitikotkin pitävät hänen kirjailijanuransa kulmakivenä sekä aidosti merkittävänä kirjana. Itse tartuin kuitenkin Zahiriin ilman Alkemistin painolastin muassaan tuomia ennakkoasenteita ja odotuksia, ellei sitä sitten ole juuri tuo mainittu maine.

Zahir kertoo tarinaa kirjailijasta ja veivaa siinä yhtä teemaa reilun kolmensadan sivun mittaisen kestonsa ajan. Teema on rakkaus, joka tietenkin on sekä ikuinen, ajaton että loputtomille tulkinnoille auliisti avoinna oleva teema. Tuntuu kuitenkin, että sisältö ja kirjan mitta eivät oikein kohtaa, vaan Coelho pyörittelee tässä romaanissaan aihettaan paikoillaan. Kirja ei lumoa lukijaa, eikä saa häntä maltittomuuden tilaan: kuinka tässä kaikessa oikein käy. Päinvastoin.

Minä-kertojan kohtalosta ei oikein kiinnostu, eikä hän vedä lukijaa mukaansa kirjallisen seikkailun syövereihin. Kirjoittaja ei tunnu edes niin tärkeältä, että hänelle soisi tuota 'onnea', vaan hänen jahkailuunsa ja vatvomiseensa tuskastuu.

Coelho mehevöittää novellinmittaista tarinaansa viittauksilla Santiagon tien kokemuksillaan, taruilla, henkiolennoilla ja nykyajan nomadien teemallaan, mutta se kaikki tuntuu kovin stereotyyppisen päälleliimatulta kuorrutteelta, jolla ei ole mitään erityistä merkitystä tahi tenhovoimaa tässä kirjassa. Ennemminkin lukija jää toiveikkaana sivu sivun jälkeen odottamaan jotakin lennokasta oivallusta, leikkausta, kiteytystä ja veitsenterävää huumoria. Turhaan.

Lukukokemus jää toisin sanoen vaisuksi, ja silti vielä lukemisen jälkeen jää lyhyeksi hetkeksi pohtimaan,  vaikuttiko lopulta kuitenkin kirjailijan nimi kannessa tähän syntyneeseen kokemukseen ja sen tulkintaan? Jos kannessa olisi ollut kuka tahansa muu pseudonyymi, josta ei ole muodostettuna tätä kaiken tuomitsevaa lähtökohtaista oletusarvoa, olisiko arvio ollut myönteisempi. Mutta se lähtökohta on.

**********