Alexander McCall Smith: Kalaharin konekirjoituskoulu miehille

Länsimailla on hyvää tarkoittava laaja sydän, ja samalla hieman holhoava asenne Afrikkaa ja afrikkalaisia kohtaan. On sosiaalisesti hyväksyttävää puhua merkitsevin äänenpainoin Afrikan tilanteesta yleensä (niinkuin sellaista edes voisi olla niin valtavan ja kaikilta olosuhteiltaan poikkeavan maanosan kohdalla!) ja kriisipesäkkeistä, kuivuudesta, nälähädästä, diktatuureista, sorrosta ja sen sellaisesta sitten tapauskohtaisesti.

Sitten voi ottaa bessewissermäisen isoveli-asenteen ja neuvoa nojatuolistaan käsin, miten asioiden pitäisi oikeasti mennä. Kolonialismin päivät eivät totisesti ole ohitse. Jos emme enää saa kultaa, timatteja tahi orjia Afrikasta, niin ainakin saamme hyvän omantunnon pelkästään maanosan mainitsemisesta ja päivittelemisestä. Toista voi hyväksikäyttää miljoonin eri keinoin.

Sambialaislähtöinen Dambisa Moyo julkaisi vuonna 2009 jo nimeltään terävän kirjan 'Dead Aid: Why Aid Is Not Working And How There Is Another Way For Africa', jossa hän kritisoi kärkevästi kehitysapua, jota länsimaat tuppaavat antaa Afrikalle. Moyon  mukaan tällainen 'tuki' on vain omiaan lisäämään riippuvuutta länsimaista (ei itsenäistämään) sekä lisäämään myös korruptiota. Kaikki varmaan muistamme heinäkuun 1985 mannertenvälisten konserttien sarjan, Live Aid'in.

Alexander McCall Smith on skottilainen kirjailija ja Edinburghin yliopiston professori. Isompaan julkisuuteen hän löi itsensä Mma Ramotswe -sarjallaan. Mma Ramotswe on botswanalainen etsivä, josta on ilmestynyt jo toistakymmentä romaania. Maailmanlaajuinen myynti on ylittänyt 20 miljoonaa kappaletta, joten jotakin nämä kirjat sisältävät.

Päällisin puolin asiat ovat kunnossa. Lukijalle tarjotaan leppoisaa, kiireetöntä ja maanläheistä kulttuurikuvaa, johon kuuluvat pölyiset maantiet, loppuunajetut autot, ränsistyneet talot ja loputon istuskelu rooiboskupposen äärellä. Kirjailija haluaa tarjota lukijalle näyteikkunan erilaiseen maailmaan kuin hänen omansa todennäköisesti on.

Tässä Alexander McCall Smith sekä onnistuu että ei. Afrikkalaissyntyisenä ja sittemmin Euroopassa suoritetun tohtoristutkinnon jälkeen siellä uudelleen vuosia asuneena (joskin taas poismuuttaneena) hän varmasti tuntee kuvauksensa kohteen. Mutta silti tämä kaikki tuntuu läpinäkyvän päälleliimatulta ja lopulta -ohuelta. Kun tämän kaiken eksotiikan raaputtaa pois, ei oikeastaan jää mitään kirjallisesti merkittävää jäljelle. Mma Precious Ramotswen Naisten etsivätoimisto nro 1:n tutkimukset eivät oikein sytytä. Hänen päähänsä pälkähtää jokin juttu, joka sysää toimintaa kymmenen sivua myöhemmin liikkeelle, hän jaarittelee ja kurkistelee sinne tänne ja törmää sattumalta ratkaisuun. Ja välillä juodaan taas rooibosia.

Kirjoista tehdyn tv-sarjan kunniaksi on sanottava, että täysin sama ajelehtiva tunnelma on saatu taltioitua siihenkin; tapahtumia ei ole nimeksi, hääritään niitä näitä, ja kas, tapaus on ratkennut. Ei voi täysin välttyä ajatukselta, että on tehnyt päivän hyvän työn, kun on lukenut/katsonut yhden osan tätä saagaa, on ollut osa meidän kaikkien afrikkalaista kulttuuria. Olen sivistynyt, avarakatseinen ja hyvä ihminen.

Nämä ovat ehdottomasti kirjoja, joista haluaisi pitää. Ajatus näiden Mma Ramotswe -kirjojen lukemisesta on kuvana hyvä. Kalaharin konekirjoituskoulu miehille, 2005 (The Kalahari Typing School for Men, 2002) on toinen lukemani kirja tästä sarjasta. Kenties pitäisi lukea ne kaikki, jotta suuri kertomus valkenisi, mutta toisaalta: nämä kirjat kuitenkin myydään yksittäin.

**********