Kirja on näennäisen pieni ja tiivis, vain reilut 180 sivua, ja sen hotkaisee yhdessä hujauksessa. Välittömästi lukemisen jälkeen tulee mieliteko lukea kirja uudelleen.
Ian McEwan on näemmä tarkkanäköinen havainnoitsija, joka luo kaksi täysin uskottaaa ja elävää henkilöhahmoa kirjaansa. Toinen on epävakaasta, alemmasta luokasta lähtöisin oleva hieman hurja Edward ja toinen kulttuurikodista tuleva ylempiluokkainen viulistityttö Florence.
Periaatteessa kirja on kuvaus vain yhdestä päivästä tahi pikemminkin sen päivän illasta, mutta siinä avautuu samalla koko raadollinen ihmismielen skaala sekä kymmeniä vuosia elettyä elämää.
Kyse on pääparin ennakkoon odotetusta hääyöstä. Kumpikin jännittää sitä omalta kantiltaan. Edward odottaa avioliiton lopullista täyttymistä mielihyvän kihelmöintiä nivusissaan tuntien ja ennenaikaista siemensyöksyä ja sitä kautta epäonnistumista peläten. Florence puolestaan odottaa samaa hetkeä kauhusta ja inhosta kankeana. Kielisuudelmat ovat hänestä jo liian vastenmielisiä, puhumattakaan järjettömästä, nöyryyttävästä penetraatiosta.
Kirjailija vangitsee lukijan pihteihinsä heti alkusivuilta lähtien, kun hän kartoittaa kummankin henkilön ajatuksenjuoksua kymmenillä sivuilla ennen H-hetkeä. Kirjailijan täsmähuomiot osuvat ja uppoavat. Florence tutkii ymmällään omaa mieltään sekä hieman yökötystäkin tuntien asiaankuuluvaa avioituvan naisen käsikirjaa. Edward masturboi ahkerasti ja pohtii selibaatin oikeaa ajoitusta ennen hääyötä. Kummankin ajatustyö perustellaan, ja sitä kehitellään koko ajan yhä uusiin suuntiin. Henkilöt sekä ymmärtävät että eivät ymmärrä toinen toisiaan.
Kirja sijoittuu vuoteen 1962, mutta tuntuu siltä kuin hypättäisiin kokonaan eri aikakauteen ja eri vuosisataan. Ja niinhän itse asiassa hypätäänkin! Itse tuota aikakautta eläneenä tuntuu siltikin uskomattomalta, että sovinnaisuus ja häveliäisyys ja käytöstavat ovat aivan eri planeetalta kuin nykyään.
Kirjan vahvuus on täysin loogisissa puheevuoroissa, joita kumpikin saa tasapuolisesti. Teksti on älykästä, nasevaa ja ratkihauskaa. Loppuratkaisua ei pysty ennakoimaan, vaikka kaikki ainekset ovatkin koko ajan kasassa. Elämä muodostuu lopulta pienistä sattumista, haluaa kirjailija sanoa, ja on siinä täsmälleen oikeassa. Pieni, sattumanvarainen valinta, väärä reaktio, huonosti ajoitettu dialogi (tai sen puute) määräävät enemmän elämäämme kuin suuri suunnitelma.
Kirjan lopettava johtopäätös on ehdottoman oikea: jos muistot ovat onnellisia, ei kannata ottaa myöhemmin selville, miten kenenkin kävi.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti