Kuinka ollakaan kirjassa on päähenkilöinä lakimiehiä ja oikeusministeri, siinä sivutaan ohimennen Tukholman futisjoukkueita ja viitataan myös lähestyvien eduskuntavaalien kiemuroihin... Se siitä kysymyksestä, että kirjoittavatko kirjailijat omaelämänkerrallisia asioita.
Thomas Bodström näkee kovasti vaivaa rakentaessaan tarinaansa, mutta kaikki tuntuu silti koko lailla tönköltä ja keskeneräiseltä. Tarinasta ei kunnolla kiinnostu koko aikana, ja loppunousu on aikamoinen (ennalta-arvattava) lässähdys. Replikointi on kovin kankeaa ja kliseistä (kuten tällaisessa dekkari-trilleriskenessä sinänsä tapana onkin). Moraalikysymykset, havainnot ja yhteiskunnaallisuus tuntuvat päälleliimatun pakotetuilta. Tosiaan-sanan viljely kohoaa ihan omiin sfääreihinsä.
Bodströmin taustat ovat kunnossa; hän on multilahjakkuus ja hänellä on elettyä elämää kirjalijaksi, mutta tämän kirjan perusteella hän kyllä jää vain wannabe-kirjailijaksi. Hän on tehnyt tunnollisesti kuin peruskoululainen kaikki kotiläksyt, mutta tulos on ihan sama: mitään uutta ei synny.
Jotenkin tuomion kruunaa se, että kirjan kanteen on painettu visuaalisesti oudosti Liza Marklundin väkevä puoltolause. Kirja päättyy kiitoksiin, ja -kappas- yksi kiitettävistä on Liza Marklund. Juttu saa epämiellyttävän nepotismin kaltaisen sisäpiirituoksun.
Hyvä uutinen on se, että huolimatta kirjan sivumäärästä, se on varsin nopsalukuinen. Toinen juttu on sitten, että jos aikoo lukea yhden kesädekkarin, niin tähän ei sitä vähääkään aikaa kannata haaskata.
Tosiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti