Ian McEwan: Lauantai

Eihän siitä mihinkään pääse: Ian McEwan on mestarillinen kirjoittaja. Hän tiputtelee arjen selkeitä huomioitaan psykologisesti täydellisesti hahmottaen, ja juuri niitä sitaatteja lukee kiinnostuneimmin. Toki McEwan on tehnyt kotiläksynsäkin huolella ja eritoten tähän kirjaan ladattu nippelitieto on melkoinen runsaudensarvi ja juuri runsaudessaan ehkä hieman häiritseväkin.

Lauantai, 2005 (Saturday, 2005) suomennettiin heti tuoreeltaan, mutta kirjasta on otettu useampikin painos suomeksi. Itse nappasin viidennen painoksen version vuodelta 2010 korista matkaani.

Lauantai kertoo yhdestä lauantaista, jota kuvataan keskiluokkaisen mutta lievästi snobistisen neurokirurgi Henry Perownen silmien ja ajatusten kautta. Vaikka ajallisesti ei pitkälle ehditä, niin kirja -tietenkin- perkaa Henryn ja läheistensä elämää useamman vuosikymmen ajalta auki. Kirjailija on saanut nämä aikahypyt liittymään tarinaan saumattoman virtuoosisella tavalla.

Makuuhuoneesta aloitetaan ja samaan makuuhuoneeseen päädytään. Kirjan alussa Henry herää aamuyöllä ja näkee ikkunastaan palavan lentokoneen lentävän Lontoon yllä kohti Heathrowin kenttää. Kuva assosioituu (kirjan kirjoittamisajankohtaa lähempänä olleeseen) kaksoistornien tapaukseen.

Lentokone jää sivujuonteeksi kirjassa, mutta se toki sivuaa päivän aikana usein esille pulpahtavaa Irakin sotaa ja sitä vastustavaa satojentuhansien mielenosoittajien joukkoa.

Henry käy uraansa läpi yleisellä tasolla sekä juuri käsillä olevien tapausten kautta. Hän pelaa viikottaisen squashmatsinsa kollegan, amerikkalaisen nukutuslääkäri Jay Straussin kanssa. Hän käy kalakaupassa. Hän vierailee vanhan muistisairaan äitinsä luona hoitokodissa. Hän valmistaa ateriaa Pariisista tulevaa tytärtään ja appiukkoaan varten.

Päähenkilöstään McEwan rakentaa täyteläisen ja uskottavan kuvan, mutta muut henkilöt jäävät yllättävänkin kapeiksi yhden ominaisuuden sarjahahmoiksi. Tytär on kiitetty runoilija, poika muuttaa New Yorkiin huippubluesia soittamaan, vaimo on terävä juristi, appiukko maineikas kirjailija...

Tarina on yhden ihmisen odysseia eräänä lauantaipäivänä, ja se on pienoisnäköikkuna maailmanpolitiikkaan brittiläisten kakkuloiden läpi katsottuna.

Eräänlainen jännitystarinakin se on, ja se on -harmi kyllä- kirjan puisevinta antia. Pienestä, tahattomasta kolarista kasvaa Henryn lauantaissa koko perheen ahdistava väkivaltatilanne, kun kolarin toinen osapuoli kaappaa veitsellä uhaten porukan alistavaan valtaansa tunkeutumalla pyhimmästä pyhimpään, Henryn kotiin. Tässäkin tapauksessa roistohahmo (Baxter) on kovin yksiulotteinen tyyppi, jonka toimintaa nimittää lähinnä Huntingtonin tauti.

Tilanne purkautuu hieman epäuskottavallakin tavalla, ja Henry ylevöittää sen lopuksi vielä omalla toiminnallaan. Jää hieman kirjallinen jälkimaku, joka himmentää kirjan alun loistokkuutta.

Nämä ovat toisaalta kirjailijan punnittuja valintoja. Ian McEwan ei ole  ikään wanna-be-tuhertaja, vaan ikonisoitu laatutekijä, joka pystyy uudistumaan kirja kirjalta, ja joka siten ottaa riskejä, joita keskivertoammattilainen ei ota. McEwan säilyttää ominaislaatunsa ja kiinnostavuutensa kirjasta toiseen. Niin tietysti tässäkin.

**********