tiistai 26. elokuuta 2014

Peter von Bagh: Rikoksen hehku

Peter von Bagh on jo itsessään eräänlainen performanssimainen klisee: hän on hämyisten salien pörröinen menninkäinen, ja elämää suurempi leffafiili, joka liikkuu eritoten pölyisemmän elokuvan parissa kuin vene lemmentunnelissa. Paradoksi syntyy siitä, että tunnemme hänen syvällisen intoilunsa ja tunnistamme intonaation, mutta emme muista itse sanomasta yhtikäs mitään.

Vika ei ole Peter von Baghissa sinänsä. Ei tietenkään. Hän on päässyt asemaansa vuosien väsytystaktiikalla ja meidän hyväntahtoisella myötähyväksymisellämme ja laajentanut reviiriään sitä mukaa, kun matoa on syöty.

von Baghin antoisaa-elokuvailtaa-esittelyt kuuluvat establoituneeseen arthouse-elokuvaan siinä kuin multipleksi-salit suureen kaupunkiin, von Baghin leikkaa-ja-liimaa-dokkarit viihdyttävät kiinnostunutta katsojaa originaalimateriaalinsa ansiosta ja von Baghin julkaistuista kirjoista voisi muurata nopsasti pienen sivukirjaston lähimpään kirkonkylään. Rikoksen hehku -kirja ilmestyi jo vuonna 1997, tämä oma kovakantinen laitokseni on vuodelta 2001, ei siis aivan tuore tapaus, mutta tuli lukulistalle vasta nyt.

Peter von Baghilla on armoitettu kyky tuoda mielipiteensä besserwissermäisesti tykö. Hän ei epäröi hetkeäkään väittää ja manifestoida omaa mielipidettään galaktisena totuutena. Samalla on helppo myöntää, että parhaimmillaan Peter von Bagh on myös erinomainen kirjallinen kyky kertakäyttösenttaajana: Filmihullun lukemattomat pääkirjoitukset ovat enemmän kuin pätevää päivänperhoprovokaatiota ja verbaali-iloittelua. Lievää vahvempi toiston maku niistä tottakai myös on vuosikymmenten kymissä jäänyt.

Tätä taustaa vasten Rikoksen hehku on eittämätön pettymys. von Bagh keikaroi pakahduttavan täyteen ahdetuilla lauseilla, joiden lopullinen informaatio lähentelee kuitenkin yllättävästi nollaa. von Bagh imee kaiken hapen näiden esittelemiensä elokuvien ympäriltä, hän vie vähäisenkin ilon niiden katselusta, ja jos jotakin, niin himoa näiden esittelyssä olevien elokuvien näkemiseen ei totisesti tämän lukukokemuksen perusteella synny!

Päinvastoin. Ja se on aika huolestuttavaa kirjan alkuperäistä funktiota vasten peilattuna.

"Teoksen kuva- ja ääni-ilmaisussa on jonkilaista (!) itsestäänselvää eleganssia, sen mieluisana keinona ellipsin käyttö jonkinlaisena Howard Hawksin Arpinaamaansa valitseman barbaari-vision vastapoolina."

"Teoksessa on pyritty vapauttamaan kieli kokonaan psykologian taakasta, samalla kun se on sekä sosiaalisesti että mytologisesti erityisen kaunopuheista, kaikkeenliittyvää, niin että katsoja seuraa koko ajan esitystä kielestä ja ekonomiasta, kielestä ja etiikasta, kielestä ja seksuaaliteetistä. Kieli ei siis ole vain informaatiota tai verbaalista viestintää."

(Peter von Bagh, Rikoksen hehku, 2001)

Lukemisen edetessä lukija alkaa epäillä tekstimassaa sekalaiseksi kokoelmaksi siellä täällä aiemmin julkaistuista teksteistä, siinä määrin erimitallisia ne ovat keskenään. Luultavasti perusteltua mutta lukijan kannalta auttamattoman vajaata on se, että monet klassikot loistavat poissaolollaan, koska von Bagh on ne jo analysoinut puhki jossakin aiemmassa teoksessaan.

Touhotusta touhotusta touhotusta ja vielä vouhotusta, mutta ainoa rikos tässä kirjassa on rikos juuri näitä mainioita elokuvia kohtaan, joista ei jää mitään jäljelle Peter von Baghin käsittelyn jäljiltä.

Hukkahankinta.

**********


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti