Jo Nesbø: Suruton

Täysin kunnialliset ja täsypäisiksikin mainitut kriitikot ovat ylistäneet Jo Nesbøtä Pohjoismaiden parhaimmaksi dekkaristiksi. Sehän ei toki ole vielä kovin paljon, koska dekkarit nyt ovat auttamatta kakkos- tahi kolmoskorin kamaa kirjallisessa kaanonissa. Dekkarit ovat jotakin sellaista, mitä luetaan ironisesti kesämökillä riippumatossa maaten, ei niitä kirjallisuumatineoissa samatahtisella nyökyttelyllä nosteta Brinkin ja Hessen ja Joycen ja Proustin ja Flaubertin ja Bukowskin ja Singerin ja Vonnegutin ja Camusin ja Dostojevskin ja mitä-näitä-nyt-onkaan rinnalle ja ohi.

Eikä ole syytäkään.

Yhtä kaikki; samoja kirjaimia kaikki kirjailijat ja skribentit pyörittävät ja myyvät niitä sitten kustantajille yhtä suurin toivein. Ammatti on elinkeino ja arvostus tulee siihen bonuksena päälle, jos on tullakseen.

Oma Jo Nesbø -kuurini on nyt kestänyt kolmen kirjan verran. Olen lukenut käsiin saamani kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä onkin osoittautunut järkeväksi tempuksi, koska varsinkin tässä Suruton, 2005/2013 (Sorgenfri, 2002) -kirjassa viitataan sekä edelliseen kirjaan että jätetään samainen juoniosio yhä avoimeksi tulevia kirjoja varten. Siitä alkaa tulla jo rasite.

Kyseinen Suruton-opus on nimenomaan nostettu yhdeksi sarjan parhaista, ja toki nämä nyt ovat aina yhtä sattumanvaraisia ylistyksiä kuin salamaniskut, mutta ainakin itse olen jokseenkin eri mieltä tästä arviosta. (Mikä sekin on saman logiikan mukaan yhtä sattumanvaraista ja oikeaanosuvaa.)

Suruton on tarinana paljon vaatimattomapi kuin edeltäjänsä Punarinta. Samalla se kuitenkin sisältää tuhottomasti pikkusälää, joka kertyy turhaksi kuonaksi ja painolastiksi kirjan tarinan ympärille. Toki Jo Nesbø sillä osoittaa alleviivaten lukijalleen, että täältä pesee oikein leveällä suuttimella, mutta samalla itse ydin sekä puuroutuu että samenee epätarkaksi. Vähempi olisi enemmän.

Tarina alkaa väkivaltaisena pankkiryöstönä ja lopuksi mikään ei ole sitä, mistä aloitettiin. Sehän sopii dekkariin, joskin usein myös hämärään taidekirjaan. Hieman yllättävää kirjassa on se, että pääsankari Harry Hole jää itse jossain määrin sivukaduille tallomaan tässä tarinassa, vaikka ison kuvion yksinään ratkaiseekin.

On ilman muuta sanottava, että Jo Nesbø on kiinnostava kirjailija kaikilla mittareilla mitattuna, mutta ehkä juuri siksi tuotantoa syynätään ja järjestetään nesbø-asteikon mukaan.

Voi voi, näitä kansia!

**********