Kirjamessut ovat melkoinen paradoksi itsessään. Niiden tehtävä on tuoda tarjonta koko laajudessaan näkyväksi, ja niin tehdessään ne läkähdyttävät ja sammuttavat kirjan olemassaolon mielekkyyden ainutkertaisen tuikun.
Sama koskee oikeastaan itse kirjailijoita ja "kirjailijoita". Tarkoitus on tuoda heidät verenä ja lihana kuolevaisten pariin kolmeksi päiväksi, ja niin myös tapahtuu. Tuolla on Tuuri ja tuolla on Nousiainen ja tuolla on Mustajärvi ja tuolla on Palmgren ja tuolla on Miljoona ja tuolla on Hämeen-Anttila ja tuolla on Tuisku ja tuolla on Oksanen ja tuolla on Nummelin ja tuolla on Itkonen ja tuolla ovat esikoisehdokkaat ja tuolla on Riku ja Tunna ja tuolla on Yaffa ja tuolla on Leikola ja tuolla on Sailas ja tuolla on Jantunen ja tuolla on Simukka ja tuolla on Andersson ja tuolla on Pulkkinen ja tuolla on Heikkinen ja tuolla on Numminen ja tuolla on...
Niin; ja tuolla on vitosen pöydät. Kaikki kirjat 5 euroa kappale!
Mukaan tarttui yhtä ja toista ja yksi niistä oli Lasse Mårtensonin Laiskotellen - Niin kuin minä haluan muistaa , 2013 (Vågspel - såsom jag minns, 2011).
En itse pysty ajattelemaan 1960-lukua ja televisiota tai radiota ilman Lasse Mårtensonia. Hän oli se charmantti viihdyttäjä, esiintyjä par excellence, jota osasi hieman odottaakin virityskuvaa katsellessaan. Mårtensonin letkeä, pilke silmäkulmassa välkkyvä habitus ja hänen omintakeinen fraseerauksensa jättivät lähtemättömän jäljen floorshowsta viehättyneeseen koulupoikaankin.
Laiskotellen-kirja on omistettu Lasse Mårtensonin lapsille, ja samaa asiaa kirjailija painottaa vielä esipuheessaankin: "On niin paljon asioita, joita olisin halunnut kysyä vanhemmiltani mutten useastakaan syystä ehtinyt tai saanut mahdollisuutta. Siksi jätän tämän kirjan lapsilleni." Tämä on käsittääkseni kirjan johtolause, jota vasten koko sisältöä on pakko peilata.
Mårtenson pakinoi esipuheessan myös: "Niin kuin minä haluan muistaa? Vai niin kuin minä HALUAN muistaa?" Itse laittaisin painon vielä yhden pykälän taaemmas: niin kuin MINÄ haluan muistaa? (Vai onko tämä itse asiassa kääntäjän tekemä kömmähdys; en ole nähnyt alkuperäistä lausetta...)
Laiskotellen - niin kuin minä haluan muistaa on kirjana epäilemättä vain pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Lasse Mårtenson. Se on kyllä hänen omaa sujuvaakin kynänjälkeään, mutta vaikka tekijä tuon tuostakin tukeutuu joihinkin lehtileikkeisiin ja lokikirjoihin, niin kyse on silti sekä sattumanvaraisesta, rajatusta että suodatetusta teoksesta. Lapsi haluaa tietään ennen kaikkea, millainen hänen vanhempansa on ihmisenä, arjeneläjänä ja kokijana. Saavutukset ja name-dropping ovat siinä lopulta sivuseikkoja.
Mårtenson esimerkiksi sivuttaa vaimonsa ja perhe-elämänsä lähes kokonaan. Ehkä hän on kirjoittanut niistä yksityisemmät sivut? Toivottavasti on, koska lapsen olisi hyvä tietää myös oma merkityksensä vanhemmilleen.
Kirja keskittyy siis uraan poukkoillen puolihuolimattomasti ja hieman epäkeskoisestikin. Välillä Mårtenson on juureva kansanmies ja välillä taas elitistinen snobi. Näiden kahden puolen välillä hän on kenties tosielämässäkin kamppaillut tai ainakin vaihtanut luontevasti formua.
Saaristo ja sen ihmiset ovat kirjan perusteella tärkeitä, mutta niin ovat kymmenet luetellut kulttuuripersoonatkin. Kaksikielisyys ja siitä auennut kansainvälisyys ovat selkeitä viittamerkkejä Mårtensonin elämässä. Mikään keskiverto valkokaulustyöläinen hän ei ole.
Jos säveltäjä saisi aikaan "edes" yhden Myrskyluodon Maija -tasoisen teoksen (kaikkine siihen sittemmin liittyneine merkityksineen), voisi hän kuolla ylpeänä. Maija on ilman muuta kruununjalokivi Mårtesonin korulippaassa, mutta samalla se on vain yksi pieni osanen sitä. Mårtensonin ura ja toiminta on häkellyttävää ja läkähdyttävää. Hän ei kirjassaan käy sitä edes kovin tarkkaan läpi, ja silti hän mukana sadoissa jutuissa! Uskomaton mies! Ja juuri tätä taustaa vasten on häpeällistä pelkistää hänet pelkäksi Myrskyluodon Maijan säveltäjäksi! Ura on ollut minkä tahansa mittapuun mukaan aivan ainutlaatuinen meidän maassamme.
Lasse Mårtenson epäilemättä tunsi arvonsa, mutta silti (tai juuri sen takia) hänen ei tarvinnut enää pitää melua itsestään. Hän eli elämäänsä ja antoi töiden elää myös. Kiinnostavaa ja loogista oli esimerkiksi tapaus 'Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa' (, jota Mårtenson ei itse kirjassaan muistele). Pitkä rivi maamme nimiartisteja halusi kunnioittaa mestarin työtä tekemällä muodikkaan tribuuttilevyn sekä siihen liittyvän konsertin vuonna 2006. Mårtensonin reaktio oli tyly: hän ei hyväksy näitä, hän ei siedä koko levyä. “Koen tämän kaiken pikemminkin herjana. Koko homma on ryöstäytynyt käsistä, tässä on edetty kysymättä minulta lupaa. Minun identiteettiäni ja taiteilijakuvaani on käytetty törkeästi hyväksi”. (HS) Vapaasti pimputteleva jazzmies oli sitä mieltä, että "uudet sovitukset on tehty ilman minkäänlaista melodia- ja tekstianalyysia alkuperäisversioista".
Ja juurikin tähän hänellä oli oikeutensa, ja kirjaa lukiessa tämä puoli saa vahvistusta. Lasse Mårtenson ehti myydä lopulta oman kustantamonsa katalogin F-Kustannus Oy:lle. Kun kävi ilmi, että uusi kustantaja pyrki yksinkertaistamaan ja kaupallistamaan Mårtensonin hengentuotteet Suomi-popiksi, niin hälytyskellot soivat.
"Täten olisivat Mårtensonin ominaispiirteet soinnutuksissa, rytmityksissä ja koko luonteen tunnusmerkeissä kätevästi haihtuneet kaupallisen huuhteluveden myötä. Tämä sinänsä ei ollut minulle uutta, sillä olihan laulujani muutettu tunnistamattomiksi jo menneinä vuosina levytuottajien toimesta."
(Lasse Mårtenson: Laiskotellen - Niin kuin minä haluan muistaa)
Vuonna 2013 Mårtenson osti koko kataloginsa takaisin.
Puutteineenkin on mukava kuunnella Lasse Mårtensonin omaa ääntä ja hänen valikoimaansa elämänpituisesta matkasta. Tämä on tärkeä kirja suomalaisen populaarikulttuurin jatkumossa ja on erittäin arvokasta, että nämä ajatukset on saatu kansien väliin kaikkien luettavaksi.
Definitiivistä elämänkertaa odotellessa.
Niin ja sitten vielä ne kirjamessujen ääripäät: Tympääntynyt, salaattia kertakäyttäastiasta näykkivä Don Rosa ja terävänihana Riku Korhonen.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti