Scott Turow: Uhreja ei ole

Scott Turow on supliikkimies parhaasta päästä. Varmasti hänen juristitaustansa hieman selittää kyvyn suulauteen ja värikkäisiin sanontoihin, mutta toki sen täytyy myös olla synnynnäistä lahjakkuutta. Verbaalilahjakkuutta Turowilta totisesti löytyy.

Esikoisromaani Kunnes toisin todistetaan oli heti osuma, eikä siitä tehty Harrison Fordin tuimistelema elokuvasovitus suinkaan vähentänyt kirjan suosiota. Kolmantena romaaninaan Turow julkaisi Uhreja ei ole, 1993 (Pleading Guilty, 1993) -romaanin. Vaikka kirjassa lakitoimistossa ja sen äärellä liikuskellaankin, niin mikään varsinainen lakitupatarina tämäkään ei ole. Asianajajista ei tehdä sankareita.

Scott Turowin kertojanlahja on dialogissa ja kertojan loputtomissa pohdinnoissa ja selittelyissä. Kirjalijan kynä on lennokas, melkein jokainen lause sisältää loistavan täkyn, jutun, heiton, metaforan tahi pilan, jotka osuvat ja kutittavat. Turowin juttukymi on loputon.

Tämä kaikki kirjallinen loistokkuus melkein peittää alleen sen, että itse tarina, juoni on lopulta aika köykäinen ja helposti referoitavissa. Voisi jopa sanoa, että itse tarna jää toisarvoiselle sijalle tämän kirjan verbaliikan rinnalla. Onko se hyvä vai huono juttu, riippuu aika paljolti lukijasta. Erityisen jännäkään kirja ei ole.

Kuka lopulta petti ja kenet ja kenellä rahat ovat ja minne ne pitäisi laittaa? Näitä kysymyksiä pohtii toimiston nokkaporras ja kirjan päähenkilö McCormack A. Malloy, jonka minämuotoista sanelua koko kirjan teksti on. Lopulta kovin isoja moraalikysymyksiäkään ei tässä käsitellä, vaan kehitään vain juttua eteenpäin. Loppukaan ei ole kovin kiero, siis sillä tavalla, että lukija hätkähtäisi kirjailijan nerokkuutta sinänsä. Aika läpilukukirja, mutta sujuva sellainen toki.

**********

Quentin Patrick: Tohtori pitää pintansa

Quentin Patrick on kirjoittanut tukun juonikkaita kirjoja, eikä ihme, aika juonikas on itse Quentin Patrickin. Eritoten koska juuri sennimistä kirjailijaa ei englanninkielinen maailma tunne...

Richard Wilson Webb ja Martha Mott Kelley kirjoittivat yhteisen salapoliisikirjan vuonna 1931. Kelleyn lempinimi oli Patsy, joten he muodostivat nimistään yhteisen pseudonyymin Q. Patrick. Q lisättiin eteen kirjaimen harvinaisuuden vuoksi. Kelleyn avioiduttua yhteistyö loppui, mutta Webb jatkoi yksinään Q. Patrickina ja löysi sitten kirjoituskumppanikseen Mary Louise Aswellin, jonka kanssa kirjoitti kaksi romaania. Vuonna 1936 löytyi lopulta vakiintunein combo, kun Webbin yhteistyö Hugh Wheelerin kanssa alkoi. Miehet kehittivät uuden pseudonyymin Tohtori Westlake -sarjalleen: Jonathan Stagge. Peter Duluth -sarjaa kirjoitettiin nimellä Patrick Quentin, joka vakiintuikin miesten pääsalanimeksi, joskin jokunen kirja ilmestyi yhä nimen Q. Patrick alla. Webb lopetteli kirjoittamisen terveysongelmien vuoksi ja Wheeler jatkoi yksinään 50-luvulta eteenpäin.

Kaikkea tätä taustaa vasten on erikoista, että Suomessa ilmestyi Quentin Patrickin nimellä Tohtori pitää pintansa, 1952 (Death, My Darling Daughters/Death And Dear Sisters, 1945) salapoliisiromaani, joka kuuluu Tohtori Westlake -jatkumoon. Alunperin se oli siis kreditoitu Jonathan Staggen nimiin ja sen kirjoittivat Webb & Wheeler.

No, tällä taustalla ei ole kirjan kanssa mitään tekemistä, vaikka tieto siitä omaakin sekä snobbailu- että kirjallista kuriositettiarvoa. Nimimerkki omasi Suomessakin sellaista uskottavuutta, että sille kannatti rakentaa imperiumi. Quentin Patrickin nimellä on julkaistu suomeksi korkea pino romaaneja, ja kyllähän nimi laadun takeesta kävi.

Tohtori pitää pintansa on perin perinteinen salapoliisiromaani, jossa salapoliisin työn tekee Patrickin yksi vakiohahmoista tohtori, kirjan minä-kertoja maalaislääkäri Hugh Westlake. Westlake joutuu hieman alakynteen kirjan alkupuolella, kun hän saa yllättäen kutsun paikkakunnan silmäätekevien luo. Seurue koostuu kuuluisista lääketieteen tutkijoista, jotka katsovat hieman vähätellen kunnon tohtoria. Tilanne luonnollisesti mullistuu kirjan loppua kohden.

Taloudessa tapahtuu parikin kuolemantapausta, joiden kulusta Westlake saa vainun, mutta kuka teki sen? Perustavaa laatua oleva kysymys salapoliisiromaaneissa. Ja kyllähän tämänkin asia saa päivänvalonsa ja tapahtumien motiivi ja kulku selvityksensä. Koko ajan Westlake pohdiskelee itsekseen ja tekee sen maukkaan humoristisin huomioin ja kommentein. Hyvinkin modernisti!

Tiivistäen Tohtori pitää pintansa -kirjasta voi huoleti sanoa: hyvä tarina, toimivaa dialogia, nokkelia huomioita ihmisten käyttäytymisestä, onnistuneita henkilöhahmoja; sanalla sanoen mainiokirja. 

Ekstrapojot kirjailijan muutamille sanavalinnoille, kuten vaunuvaja, pyryharakka, pyylevä, holhokki, arkihuone, soittokoje, pumpulimekko, sannikkaat, make-up, tukahutettu, hiuskorvalaput, kuminen uimatyyny, hupakkomainen, konsa tahi korkeapovinen. Tai totta puhuen: suomentaja Olli Nuortohan tässä on työn tehnyt ja hakenut suomen kielestä ajankohtaisen nasevia sanoja.

Kirjan kansi on aivan ihana, mutta aikansa tapaan se kyllä myös viittaa mysteerin ratkaisuun.

**********

Alistair MacLean: Takaa-ajo Vaccarèsiin

Kun on sekä tuottelias että blokkikirjailija, saa paljon faneja. Ja paljon kriitikoita. Alistair MacLean oli epäilemättä oman aikansa johtava viihdetrilleristi, joka myi kirjoja laatikkokaupalla. Ja jota snobit yrmivät. Syystä ja syyttäkin, kuten aina.

MacLeanillä oli toki vikansa ja lopulta hän ei tainnut edes itse kirjoittaa kirjojaan, mutta kyllä hänellä on hyvätkin hetkensä. Takaa-ajo Vaccarèsiin, 1970 (Caravan to Vaccarès, 1970) ei ole Alistair MacLeanin maineikkaimpia teoksia. Se ilmestyi Kahlenuken (1969) ja Karhusaaren (1971) välissä, mutta on jäänyt suotta tunnettuvuudessa niiden varjoon. Puhumattakaan sellaisista romskuista kuin Jääasema "Zebra" (1963), Kotkat kuuntelevat (1967) taikka Navaronen tykit (1957). Toki näiden suosiota avitti ja päinvastoin niistä tehdyt elokuvasovitukset.

Takaa-ajo Vaccarèsiin on aika kompakti tapaus. On salaisen palvelun mies, Neil Bowman, on rautaesirippu ja on ihmissalakuljettajakopla. Nämä kaikki ainekset nivoutuvat keskenään vauhdikkaaksi seikkailuksi reilussa kahdessasadassa sivussa. Etenkin päähenkilö saa pitää kiirettä ja selviytyä pinteestä toisensa jälkeen yliluonnollisella tavalla. Tyypillistä eskapistista sankarikamaa siis.

Se mikä tässä kirjassa yllättää, on rento ja lämmin huumori. Erityisesti Bowmanin suuhun on laitettu oikeasti nokkelia kompia ja tokaisuja. Alistair MacLean on oikeastaan tunnettu siitä, että hän ei juuri synnytä jännitteitä ja rakkauskertomuksia päähenkilöidensä välille, mutta tässäpä on sellainenkin. Ja oikein mukava onkin. Tai jos ollaan tarkkoina, niin onhan niitä kaksi kappalein.

Kovin uskottava tarina ei ole, mutta onko kukaan koskaan lukenut uskottavaa trilleriä. Siis oikeasti uskottavaa? Ja kyllähän MacLeanilläkin ainekset ovat sen verran kasassa, että voipi sanoa, että olisvoinut.

Tämän kirjan parissa kyllä viihtyy, jos pitää genrestä.

Hauska ja kiinnostava yksityiskohta on kirjan kansi. Se on käännöskamaa siinä kuin itse kirjakin (suomentajana Juhani Jaskari). Ja ihan sananmukaisesti. Kantta käytettiin alkuperäisen kirjan kantena, mutta tähän suomalaiseen laitokseen se on laitettu peilikuvana. Itse asiassa oikein tehokkaana peilikuvana.

**********

Armas J. Pulla: "Jees Romulus, ei Remulus!" sanoi vääpeli Ryhmy

Armas J. Pulla syntyi viime vuosisadan alkupuolella ja kasvoi melkoisen erilaisessa Suomessa kuin tämä nykyinen. Pulla ehti myös hääriä paljon. Hän oli toimittaja useammassakin lehdessä, teki uran mainosalalla, oli päätoimittaja sekä Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen. Armas J. Pulla teki myös kirjallista yhteistyötä Mika Waltarin kanssa kirjoittaen sekä tämän kanssa että yksinään romaaneja salanimellä Kapteeni Leo Rainio.

Kaiken edellämainitun lisäksi Armas J. Pulla ehti kirjoittaa noin kahdeksankymmentä muuta romaania ja tietokirjaa. Yhden osan näistä kirjoista muodostavat Ryhmy ja Romppais -kirjat, jotka syntyivät alunperin sotapropagandatarkoituksiin jatkosodan aikoihin. Sodan jälkeen muun muassa näitä kirjoja sitten myös poistettiin kirjastoista kirjasensuurin iskiessä. Pulla ei ollut tässä toki yksinään kohteena. Poistetuksi tuli myös esimerkiksi Urho Kekkosen, Mika Waltarin, Erkki Tantun, Simo Penttilän, Valentinin ja Ollin teoksia.

Ryhmyjä ja Romppaisia ilmestyi neljätoista nidettä vuosina 1940-1967, joten aika mieluisia ne siis olivat sekä kirjailijalle itselleen että lukijoillekin. Sarjan alussa Ryhmy on sotamies, mutta kohoaa arvoasteikossa vääpeliksi ja sittemmin siviilissä "herraksi".  Sotilasarvoltaan häntä ylempänä on vänrikki Romppainen, mutta miesten seikkailuissa tämä asteikko ei paljon paina. Pikemminkin päinvastoin, koska usein parivaljakon aivoina toimii nimenomaan Ryhmy.

Syy kirjojen poistoon oli enemmänkin poliitinen kuin kirjallinen. Venäläiset esitetään kirjoissa melko yksinkertaisina ja avuttomina, mutta myös suomalainen sotilasjohto tuntuu niissä olevan pikemminkin byrokraattinen ja turhantärkeilevä hidaste kuin kunnioitusta ansaitseva. Siinä mielessä he ovat kirjallisesti eräiden Väinö Linnan hahmojen hengenheimolaisia. Vai vice versa?

Ryhmyn ja Romppaisen lisäksi kirjojen vakiohahmoja ovat Ryhmyn kevyt kenttäkissa Mörökölli sekä venäläinen komissaari, toveritar Natalia Vengrovska, joka vihaa parivaljakkoa, mutta on samalla rakastunut Ryhmyyn. Miehet tiedostavat tämän dilemman.

Vihollisia ei juurikaan ammuta kiväärillä, vaan Ryhmyn ja Romppaisen spesiaali on kalauttaa vastustajat tainnoksiin vaikkapa klapilla. Toisaalta kirjailija voi ampua esimerkiksi lehmän huumorin nimissä.

"Jees Romulus, ei Remulus!" sanoi vääpeli Ryhmy (1957) ilmestyi reilusti sodan jälkeen, mutta yhä Ryhmy ja Romppainen sotivat siinä jatkosotaa. Tarina on pieni ja nopsakka. Kirjan alussa majuri tulee tokaisseeksi, että Rooman perustivat Romulus ja Remulus. Luutnantti Säämä esittää varovaisesti eriävän mielipiteensä, ja lopulta riita pitää saada ratkottua. Vääpeli Ryhmy lupaa puolihuolimattomasti käydä tarkistamassa asian lähimmästä valistustalosta löytyvästä tietosanakirjasta. Näin sovitaan. Mainittu valistustalo sattuu vain olemaan linjojen takana.

Ryhmy saa kaverikseen vänrikki Romppaisen sekä luutnantti Säämän. Jos silmä sattuu osumaan kirjan nimeen, ei Rooman perustajien arvoitus ole lukijalle kovin iso salaisuus, mutta hyvän muistisäännön tämä otsikko toki antaa vastaisen elämän varalle.

Miekkoset seikkailevat linjojen tuolla puolen kalauttaen venäläisiä, Ryhmy suutelee Vengrovskaa ja lopulta palataan korsulle takaisin traktorikyydillä mukana paitsi tietosanakirja niin myös propagandakovaääninen sekä kärryllinen halkoja.

Armas J. Pulla taitaa mainiosti luistavan, pakinoivan tyylin. Kirja on todella letkeä ja sen lukee yhdellä istumalla. Ilmestyessään se julkaistiin Otavan Joka Kodin Tähtikirjastossa yhdessä Hilja Valtosen, Pentti Haanpään, Maiju Lassilan, Aleksis Kiven, Jack Londonin, Mark Twainin tai vaikkapa Rudyard Kiplingin kanssa.

Kansi on aivan upea!

**********

Isaac Asimov: Säätiö

1970-luvulla alkoi jonkinlainen scifi-buumi Suomessa. Tai ainakin useampikin kustantamo laittoi verkkoja vesille omilla sarjoillaan, joissa julkaistiin kelpo kirjoittajanimien science fictionia. Tässä aurinkomyötätuulessa alulle pantiin myös Isaac Asimovin Säätiö-sarjan suomentaminen.

Säätiö (Foundation, 1951) ilmestyi WSOYn toimesta vuonna 1976, neljännesvuosisata alkuperäisen laitoksen jälkeen. Ja se ansaitsi tulla suomennetuksi, siinä määrin perustavanlaista, perinteistä scifikamaa se on.

On turha jumiutua lillukanvarsiin ja narista ironisesti printtilehdistä ja muista kirjan pikkujutuista; Säätiö on täysverinen tieteiskirja ja lajissaan täydellinen. Oli paradoksaalisesti Asimovilta täysin turhaa jos kohta ymmärrettävää kirjoittaa sille jatkoa. Ja etkoa. Ja toisaalta lukijana on kiitollinen tästä.

Säätiö-kirjan rakenne on novellimainen, mikä osittain selittyy sillä, että kirjan tarinat ilmestyivät alunperin novelleina. Mutta tässä tapauksessa novellimaisuus palvelee oivallisesti kirjan ideaa, edetäänhän siinä koko ajan lujalla vauhdilla eteenpäin sukupolvesta toiseen.

Kirjan kertojana on psykohistoroitsija Hari Seldon, vaikka hän ei kirjassa esiinnykään kuin aivan alkumetreillä. Seldon porukoineen on laatinut mahtavan ennusteen tahi laskelman Imperiumin ja ylipäätään ihmiskunnan tulevaisuudesta. Eikä se hyvältä näytä. Seldon hämää kaikkia perustamalla näennäisesti Galaktisen ensyklopedian toimituskunnan Linnunradan äärirajoille Terminus-planeetalle. Ensyklopediakin kaikesta päätellen valmistuu, mutta taustalla on paljon muutakin.

Näihin muihin asioihin törmää muutama yksilö aina jonkin kymmenen vuoden välein ja johdattaa ihmiskuntaa eteenpäin Seldonin viitoittamalla tiellä. Tai oikeammin omien vahvuuksiensa kautta, jotka Seldon on osannut ennustaa ennakolta.

Tarina on nerokas ja erinomaisen luettava. Melkein toivoisi, että tuollainen psykohistoria olisi oikea, vakavastiotettava tiede. Eikä sen tarvitsisi tehdä laskelmiaan edes tuhanneksi vuodeksi, lähitulevaisuuskin riittäisi...

Joka tapauksessa, Isaac Asimov on tehnyt oivallisen, jäntevän ja mielihyvää tuovan kirjan, johon hän on punonut uskomattoman määrän hyviä henkilöhahmoja ja psykologisesti uskottavaa toimintaa. Ei vähä mitään! Säätiö on huikea huippukirja.

**********

Robert Ludlum: Vastaisku

Voisi luulla, että on virkistävää lukea romaania, joissa faksi laulaa, käsikirjoitus kirjoitetaan lyijykynillä ja soittamaan mennään puhelinkoppiin, kuten Robert Ludlumin kirjassa Vastaisku, 1986 (The Chancellor Manuscript, 1977). Mutta ei.

Vastaisku on tämän lupaavan trillerikirjailijan yhdeksäs romaani, joten sormiharjoitukset on jo tehty. Silti Vastaisku on vielä hieman liian mykkärällä, jotta se kulkisi kuin hopeanhohtoinen Mark IV Continental. Selittelyä ja päällekkäisyyksiä on hieman liian paljon, jotta mielenkiinto pysyisi koko kirjan ajan. Ennemminkin lukija joutuu pikakelaamaan ja harppomaan sivukaupalla junnaavimpien kohtien yli.

Kiinnostavaa ja egoistista on laittaa kirjailija kirjan sankariksi. Lisäksi tämä kirjailija kirjoittaa koko ajan kirjaa, joka erityisen terävänäköisesti syntetisoi ja ennustaa  tapahtumienkulun. Hieman läpinäkyvä ja puuduttava ratkaisu.

Lisäksi tämä kirjailija, Peter Chancellor, on aika mitäänsanomaton tyyppi. Hänessä ei ole erityistä viehätysvoimaa tahi läpipuskevaa sympaattisuutta. Hän on vain - romaanihahmo. Onko hän alter ego tai paljastaako kirjailija tässä metodejaan, jää arvoitukseksi. Arvoitukseksi, joka ei erityisesti edes kiinnosta.

FBIn J. Edgar Hoover, tämän kuolema ja huhutut salaiset kansiot ovat Vastaiskun käyttövoima sekä salaperäinen eliittiporukka, Inver Brass, joka pyörittää tapahtumia taustalla. Kaikki kuitenkin tapahtuu kovin sarjakuvamaisesti herättämättä juurikaan mielenkiintoa.

Täytyy jäädä odottamaan, saako Ludlum uusia tilaisuuksia viritellä apparaattiaan.

**********

John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla, 1951/1972 (Cannery Row, 1945) on Amerikkaa parhaimmillaan. Epäilemättä ja tottakai se on peräti romantisoitu käsitys amerikkalaisuudesta ja ihmisyydestä ylimalkaan, mutta se on sitä hyvällä, klassisella tavalla.

Hyvien ihmisten juhla sijoittuu Steinbeckin tapaan Kaliforniaan. Kirjan alkuperäinen nimi Cannery Row on katu Montereyssa, ja tämä romaani onkin sen alueen ylistysrunoelma tahi satu. Steinbek kuvaa katua ja sen asukkaita suurella hellyydellä ja ymmärtäväisyydellä, ja hän kohottaa nämä ihmiset tarunhohtoisiin pilvikäytäviin.

Steinbeck kasaa tarinaansa tällä kertaa pienistä tuokiopätkistä ja henkilökuvauksista, mutta yhdessä ne muodostavat Cannery Rown kirkkaasti kimaltavan kaleidoskoopin. Sanankäyttäjänä John Steinbeck oli Hyvien ihmisten juhlan ilmestyessä jo kokenut ja tyylivaihdoksensa tehnyt, varma kirjailija. Näennäisesti irtonaiset pätkät paaluttavat lujaa rakennelmaa.

Jonkinlainen keskeinen henkilö on Lännen Biologisen Laboratorion Tohtori, joka ennemminkin kerää eläimiä kuin parantaa ihmisiä, mutta koska hän on hyväsydäminen, niin tekee hän sitäkin ja on sitä kautta saavuttanut yhteisönsä arvonannon. Muutama renttu skoijari ja vetelehtijä saa nokkamiehensä Macin kautta innoituksen järjestää arvon Tohtorille syntymäpäiväjuhlat.

Tai oikeastaan kahdetkin, koska ensimmäiset päättyvät umpisurkeaan katastrofiin. He saavat koko yhteisön innostumaan juhlista ja aika huikeat niistä sitä kautta sitten tuleekin. Samalla kirjailija pääsee esittelemään asujamistoa kauppiaasta porttolaan.

Itse juhlat ovat siis päämäärä, mutta ne ovat toki toisaalta toisarvoinen asia itse tarinan kannalta. Tarinassa mennään vaikeudesta ja juonesta toiseen, ja samalla tarjoillaan lukijalle näitä pinkkejä täkyjä, joiden tarkoitus on osoittaa, kuinka rakastettavia ihmiset kuitenkin ovat pintakuorensa alla.

John Steinbeck tekee tässä erinomaista työtä, ja nykylukijan tehtävä sitten päättää mielessään, että onko tämä yhä kuranttia kirjallisuutta. Mielestäni on.

**********