Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides ei juhli niteiden määrällä, mutta kylläkin laadulla. Edellinen lukemani Eugenides-järkäle oli Middlesex, jossa kirjailija kutoi mahtavasti Detroitin kaupungin sekä yhden suvun kronikan täydellisen luettavaan muotoon. Middlesex on kirja, johon voisi mieluusti tarttua uudelleenkin (ellei maailma olisi niin pullollaan lukemattomia lukemattomia kirjoja).

Romaaneja on putkahtanut vain kolme, ja nekin kymmenen vuoden välein. Uusin suomennos on Naimapuuhia, 2012 (The Marriage Plot, 2011). Nimi on hämäävän tympeä ja vanhahtava, mutta kirjan luettuaan kallistuu kuitenkin sille kannalle, että suomentaja Arto Schroderus on tässäkin tehnyt pätevää täsmätyötä. Vai päätetäänkö tällaiset asiat kustantamon sikarintuoksussa upottavilla nahkatuoleilla?

Tarinan kaari on laadittu vanhanajan rakkausromaanit mielessä, ja kirjailija suorastaan tyrkyttää tätä tulkintaa istuttamalla päähenkilöt lukupiiriin. Heti kirjan ensisivulla luetellaan tukku merkittäviä aikakauden englanninkielisen kirjallisuuden kivijalkoja, jotka ovat tärkeitä tarinan keskeisimmälle henkilölle, Madeleine Hannalle. On collegen valmistautumisjuhlan aamu.

Ajallisesti kirja harppoo edes ja taisin, vaikka fokus onkin kohti aikuisuutta ja onnellista vakiintumista.

Madeleinen elämää aletaan keriä auki moneen suuntaan, luodaan yhä syvenevin kierroksin katsauksia hänen lapsuudenperheeseensä sekä sitten kahteen mieheen Madeleinen ympärillä. Kumpikin miehistä on hieman vajaa Madeleinen lopulliseksi onnellistuttamiseksi, mutta kumpikin on hänelle tärkeä. Toisen kanssa hän avioituu, mutta tämä mies on epäonneksi mielenterveydeltään epävakainen. Toisen kanssa hän rakastelee kerran kirjan lopussa todetakseen, että tämäkään ei ole hänen tiensä.

"Niissä kirjoissa, jotka sinä luit lopputyötäsi varten - Austineissa ja Jameseissa sun muissa - oliko niissä ainuttakaan sellaista romaania, missä sankaritar avioituu väärän miehen kanssa ja tajuaa sen, ja sitten toinen kosija saapuu paikalle, joku joka on aina rakastunut häneen, ja sitten he menevät yhteen, mutta lopulta toinen kosija tajuaa, ettei nainen todellakaan kaipaa uutta avioliittoa, että tällä on elämässään tärkeämpääkin tekemistä? Eli lopulta mies ei kosikaan, vaikka rakastaa häntä edelleen? Onko ainuttakaan kirjaa, joka loppuu näin?"
"Ei", Madeleine sanoi. "En usko että sellaista on."

(Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia, 2012)

Näin kirjailija kirjoittaa viimeistä edellisellä sivulla ja näihin tunnelmiin kirja päättyy.

Middlesex oli täyteläinen ja lajissaan täydellinen kirja. Saman perheen lapsiakaan ei saisi verrata toisiinsa, mutta väkisinkin niin tekee. Saman kirjailijan eri kirjoja sijoittaa kyseisen kirjailijan koko tuotantoon. Tässä katsantokannassa Naimapuuhia häviää ilman muuta, koska sen teemat ovat oleellisesti pienempiä kuin verrokkinsa, eikä koko kirjasta löydy ainuttakaan loppuunsa asti hiottua, täydellistä lausetta, johon haluaisi palata uudelleen ja uudelleen.

Kirjailija kuljettaa tarinaa kiinnostavasti ja luettavasti. Kirja on hyvinkin viihdyttävä mutta ei Kokemus. Luettuaan jää pohtimaan, että sen kyllä luki mielellään, mutta oliko mittaa siltikin turhan paljon sisältöön nähden?

Naimapuuhia on tarinansa mittainen, mutta ei muuta.

**********

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Detroitin kaupunki hakeutui konkurssiin tämän vuoden heinäkuussa. Lähes kahdenkymmenen miljardin velka on kova paikka, kun yhtälön toinen puoli eli maksaja puuttuu. Entinen kukoistava teollisuuskaupunki on ajautunut supistuvien palvelujen noidankehään, joiden syitä löytyy muun muassa talouden ahdingosta, korruptiosta, rikollisuudesta ja muuttoliikkeestä pois päin.

Jeffrey Eugenides on tehnyt Detroitin alasajon historiaa sivuavan ja sitä selittävän kirjan Middlesex, 2003 (pokkariversio 2012), jo reilut kymmen vuotta sitten eli vuonna 2002. Toki Detroit on tarinassa pelkkä sivujuonne, mutta se on silti oleellinen elementti tässä kirjassa sinä merkittävänä kasvuympäristönä, johon tarinan sisäsiittoinen suku emigroituu rantauduttuaan Amerikan Yhdysvaltoihin. Detroit antaa perheelle koko elinpiirin, sen kodit, työpaikat, turvat, turvattomuudet, roturistiriidat, kulttuuriset törmäykset ja muun.

Eugenideksen kirja on loputon kymi, se on runsaudensarvi, se on värikäs ja taitava gobeliini, jossa kukin väri poimitaan käsin esiin ja silti saadaan yhtenäinen, upea teos. Kirjassa ei ole yhden yhtä tarpeetonta lausetta.

Varsinaisesti Eugenideksen yksittäiset lauseet eivät ole sinänsä ylivoimaisen briljantteja. Tottakai kertoja välillä kiteyttää jonkin kommentaarin tai ajatuksen oivaltavasti ja nasevasti, mutta ylipäätään kirjan hienous ei tule niinkään yksittäisten lauseiden upeudesta, vaan nimenomaan niiden soljuvasta limittymisestä toisiinsa ja sitä kautta muodostuvasta komeasta kokonaiskuvasta.

Jeffrey Eugenides on julkaissut romaaneja harvakseltaan. Niitä on syntynyt vain kolme kappaletta tätä kirjoitettaessa. Novellistina ja esseistinä hän sensijaan on kunnostautunut useammin. Eugenideksen tapaa ja keinokoppaa hahmottaa novellia tyylilajina en tunne, mutta tämä kaikkien novellien vastakohta, lähes kahdeksansataasivuinen järkäle on kyllä täydellisessä balanssissa. Sen voi avata mistä kohdasta hyvänsä, laittaa sormelleen keinumaan ja se pysyy siinä tasapainossa.

Jos en tunne Eugenideksen novelleja, niin en myöskään tunne hänen muita romaaneja, jollei tuntemisena pidä Sofia Coppolan laimeaa Virgin Suicides -elokuvaa. Vaikea uskoa, että se kuitenkaan tekisi kunniaa itse kirjalle? Tämän lukukokemuksen myötä tuohon kirjaan on kyllä syytä tarttua, jos se milloinkaan osuu koluamiini alelaareihin.

Detroitlaisen Eugenideksen sukujuuret ovat Euroopassa: isän puolelta Kreikassa ja äidin puolelta Irlannissa. Valmistuttuaan Eugenides on itsekin asunut pitkiä aikoja Euroopassa, tämän kirjan kirjoittamisen aikoihin Saksassa, jonne kirjan minä-kertojan nykyaika sijoittuu.

Middlesexistä on moneen. Se on huikea sukukronikka, joka alkaa kesästä 1922 korkealta Olympos-vuoren rinteeltä Vähä-Aasiasta. Se on katsaus Kreikan ja Turkin ongelmaisiin suhteisiin. Se on kirja Amerikan kuohuvasta 1900-luvun historiasta. Se on herkkä sipaisu rakastumisesta. Se on matka sukupuoli-identiteetin etsimisestä ja löytämisestä. Se on kuvaus sukurutsaisesta suhteesta, hermafrodiitista ja viidennen kromosomin resessivisestä mutaatiosta. Se on aimo annos kulttuuria.

Kirjan päähenkilönä on Calliope Stephanides, joka kehii sekä omaa että sukunsa tarinaa auki kirjan kuluessa. Nykyisyys ja takaumat limittyvät taitavasti ja pakottomasti toisiinsa, eikä kirjan avauslauseen paljastus syö tarinalta yhtään voimaa. Päinvastoin.

Suku on lähtöisin ristiinnaidusta kylästä, ja suvun salaisuus kätkeytyy Calliopen isovanhempien tarinaan: he ovat sisar ja veli. Avioliitto solmitaan laivamatkalla Euroopasta Amerikkaan, jotta jäljet voidaan peittää. Vasta dementoituneena vanhuksena ja puolison kuoltua jo aikoja sitten Desdemona paljastaa asian todellisen laidan Calliopelle. Eivätkä Calliopen vanhemmatkaan nai toisiaan aivan täysin puhtaalta pöydältä.

Kirjan sivut ovat raskaina hyvinsisäistettyä ja jäsenneltyä yleistietoa, jota kirjailija osaa tarjoilla suussasulavassa ja lukemiseenpakottavassa muodossa. Kun kirja viimein päättyy sivulla seitsemänsataaseitsemänkymmentäkolme, sen haluaa aloittaa saman tien alusta uudelleen. Kirja jättää oikeanlaisen nälän haluta lisää. Ja on tietenkin oikein, että lisää ei ole saatavilla. Että tarinaa ei ole lypsetty tyhjiin.

Middlesex voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2003. Se luoti tiesi paikkansa.

**********