Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Pakko tunnustaa: ostin Tess Gerritsenin kirjoja grossikaupalla alennusmyynnistä. Jollakin oudolla tavalla olen viehtynyt television Rizzoli & Isles'in naisten synenergiaan. Sarjan tarinat ovat aikamoisen latteita peruspannukakkuja, mutta nimiosanesittäjät tuovat mukavaa charmia ohjelmaan. Halusin selvittää, löytyykö tämä sama buddymeininki myös kirjojen sivuilta, vai onko se liimattu Rizzoli-universumiin vasta tuotteistusvaiheessa.

Ja niinhän se juuri onkin. Kirjojen Rizzoli & Isles -duo on kaksi itsenäistä, jopa epätasa-arvoista sooloilijaa. Kirjoissa tuodaan esiin varovaista ystävyyttäkin, mutta se ei kuitenkaan näyttele oleellista elementtiä kovien kansien välistä löytyvissä tarinoissa.

Toinen kiinnostava piirre tässä vertailukohdassa ovatkin sitten itse tarinat; niiden juonenpunonta, sisällön yksityiskohdat, arvattavuus-yllätys -akseli, tihentyvä jännitys ja tämänkaltaiset seikat. Lähtökohtaisesti kuluttaja odottaa kirjalta suurempaa painoarvoa kuin viikottaiselta bulkkisarjalta. Huoleton viihteen sekakäyttäjä olettaa ilman muuta ammattikirjailijan urakoivan kuukausikaupalla tarinan eteen, kun taas rivikirjoittaja työstää sarjatuotannossa väistämättä tuotantoaikataulujen ja resurssien muodostaman hellan ja nyrkin -välikamaa.

Vertailun ei siis pitäisi olla millään mittapuulla reilu. Eikä se sitä tietysti olekaan, mutta en voi olla tulematta hieman haikeaan lopputulemaan (neljän kirjan summittaisella otannalla!): juonenrakentelu ja sen kuljettelu eivät ole Tess Gerritsenin vahvuuksia.

Myönnän auliisti olevani tässä arviossa väärässä tai ainakin yksin. Tess Gerritsenin kirjoja on myyty kaikkitietävän kertojan (eli siis Wikipedian) mukaan neljässäkymmennessä maassa 25 miljoonaa kopiota. Huikea määrä! Huikea suosio! Ja huikea osoitus siitä, että Tess Gerritsen on tehnyt, ei vain jotakin, vaan todella paljon oikein!

Kirja johon nyt tartuin oli hyvinkin luettava. Se on nimeltään Eloonjäänyt, 2012 (Last to Die, 2012). Tuosta kirjan nimen suomennoksesta suhteessa alkuperäisen mahdollisiin merkityksiin voisi debatoida siitäkin. Mutta kauppatavarastahan tässä ylisummaan on kysymys.

Kirjan tarinan ytimessä on kolme nuorta, joilta on eri tahoilla tapettu perheet vuosia aikaisemmin. Kun nämä lapset kohtaavat uudelleen väkivaltaisia kuolemia uudessa ympäristössään, heidät sijoitetaan näköjään sattumalta suljettuun sisäoppilaitokseen, jonka takana on mystinen Mefisto-seura. (Koska en ole lukenut Gerritsenin tuotantoa järin järjestelmällisesti tahi laajastikaan, niin en tunne esimerkiksi kirjailija Mefisto-klubi -nimistä kirjaa.)

Kuin sattumalta kuolinsyytutkija Maura Isles menee kyseiseen laitokseen "lomailemaan" tavatakseen siellä aiemmista kirjoista tutun (!) suojattinsa Julian "Rotta" Perkinsin.

Samaan aikaan toisaalla. Etsivä Jane Rizzoli tutkii Bostonissa sattunutta tapausta ja alkaa solmia hajallaan repsottavia langanpätkiä yhteen. Lopulta sitten päädytään tietenkin kyseiseen oppilaitokseen piukkaan paikkaan ja kuolemanvaaraan, josta kuitenkin selvitään pyssyjä paukuttelemalla.

Tämänkaltaiset kirjat elävät vähittäisestä hivuttamisesta. Siis siitä, että juonta kehitään auki pikkaisen kerrallaan, ja loppuun ladataan vielä yllätys, jonka pitäisi keikauttaa asetelma päälaelleen. Näinhän se aina menee, ja lukija hyväksyy tämän menettelytavan kuuluvan genren koodistoon.

Periaatteessa nämä kriteerit täyttyvät tyydyttävällä tavalla Eloonjäänyt-romaanissakin. Mutta joku kutkutus siitä puuttuu, jotakin malttamatonta sivunkääntelyä ja kihelmöintiä jää kaipaamaan. Tarina on varsin tavanomainen, eikä loppuratkaisu tuo minkäänlaista oivallusta eikä saa poskipäitä hehkumaan innostuneesta punasta.

Tess Gerritsen on luonut hyvän kaksikon kirjallisuuteen: naisetsivän (paino tietysti tavulla nais-) ja kuolinsyytutkijan, mutta he ovat karanneet toiseen mediaan.

Kannesta pidin jollakin oudolla tavalla, vaikka se taitaakin olla toimiston senttauskamaa.

**********

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö

Televisiossa on esitetty sarjaa nimeltään Rizzoli & Isles. Sarjan nimihenkilöinä ovat etsivä Jane Rizzoli sekä kuolinsyytutkija Maura Isles. Vaikka sarjan tarinoiden käsikirjoitukset ovat useinkin bulkkitavaraa, on sarjalla omat ansionsa. Se on eräänlainen feminiininen buddymovie-genren jatkumo, jossa tiukat käänteet ja murhatutkimukset kääntyvät useinkin koomisiin tilanteisiin. Joskus lähestytään suorastaan slapstick-huumoria.

Sarjan hahmot pohjautuvat kirjailija Tess Gerritsenin luomaan maailmaan. Koska nimenomaan tarinat ovat usein vaatimattomia, luulisi kirjailijaa sapettavan nähdä hahmojaan ryöstöviljeltävän näin. Tai toisaalta; ketäpä ei imartelisi, jos omat hengentuotteet käyvät kaupaksi?

Sarjaa katsomalla ei kuitenkaan pääse Gerritsenin tyyliin kiinni eikä kirjoja lukemalla toisaalta pääse lähellekään sarjan omaehtoista maailmaa.

Tess Gerritsen on alunperin kouluttautunut lääkäriksi ja siirryttyään kirjalijaksi lokeroitui hän hetkeksi sairaalatrillerien tekijäksi. 2000-luvulla ovat Rizzoli & Isles -romaanit syöneet valtaosan hänen tuotantoaparaatistaan. Yksi tämän jatkumon uusimmista on romaani Hiljainen tyttö, 2011 (The Silent Girl, 2011).

Hiljainen tyttö vie lukijat Bostonin Chinatownin syövereihin sekä kiinalaiseen kulttuuriin ja mytologiaan ylimalkaan. Gerritsenin omat sukujuuret ovat yhdysvaltalais-kiinalaiset, joten hän saa tässä kirjassa ilmeisesti mellastaa omilla mukavuusalueillaan. Itse asiassa kirjailija kiittääkin loppusanoissaan äitiään tämän kertomista tarinoista: lapsuusmuistoista Kiinassa, aaveista, kamppailulajimestareista sekä Apinakuninkaasta.

Kertomus rullaa tiukasti ja pitää näpeissään hyvin. Paikka paikoin juttu käy todellakin jännittäväksi. Itseäni eivät oikein yliluonnolliset ratkaisut viehätä, ja siksi hieman häiritsi turha piehtarointi niiden parissa. Loppu hyvin, kaikki hyvin - tarina sai täysin fyysisen ratkaisun kuitenkin, vaikka se sisälsikin hahmoja, jotka ovat tavallisen ihmisen toimintasäteen yläpuolella.

Koska arvoituksen ytimessä ovat tytöt, jotka eivät voi enää puolustautua eivätkä kertoa tarinaansa, hiljaiset tytöt, kadonneet tytöt, aavistelee lukija heidän kohtalonsa tietysti jo varhain. Kirjan salaisuus ja juonen koukku ei ole kuitenkaan hyväksikäyttäjän paljastumisessa, vaan siinä, miten osaset nivotaan toisiinsa. Siinä Gerritsen onnistuu mainiosti.

Hyvä lukuromaani tyylilajista pitäville, ei suurenmoinen eikä ainutlaatuinen, mutta ammattitaitoinen sanan hyvässä merkityksessä.

Kansikuvassa on hyviä ideoita, mutta se on ahdettu liian täyteen. Jotakin olisi pitänyt raaskia jättää pois...

**********