Jo Nesbø: Verta lumella II

Jokainen Jo Nesbøn kirja on lähtökohtaisesti kiinnostava! Nesbø on kirjoittanut itsensä Harry Hole -sarjallaan lähtemättömästi ansiokkaan kirjallisuuden historiaan. Hole-kirjoista on syntynyt pitkä ja tasalaatuisen varma jatkumo.

Kirjailijalle tällainen tilanne on sekä voitto että vaara. On vaara joutua toisteisen ja sitä kautta kliseisen ja varman päälle pelaamisen vyöhykkeeseen. Ja kukapa kunnianhimoinen kirjailija siihen tyytyisi, vaikka se takaisi varman työtulon? Toisessa vaakakupissa on tietenkin lukijoiden palveleminen ja heidän tarpeidensa tyydyttäminen.

Jo Nesbø on kiitettävällä ahkeruudella ja loistokkaalla tasolla anteliaasti antanut meille lukijoille Harry Hole -annoksia. Samalla hän on tehnyt kirjallisia pistokeikkoja tämän universumin ulkopuolelle.

Verta lumella -kaksikko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Nekin ovat rikosromaaneja, mutta monella tapaa pienimuotoisempia. Ei ole ehkä korrektia puhua välitöistä, mutta aika lailla pienemmällä agendalla ja arsenaalilla Nesbø näissä operoi. Hän luo näissä ennemminkin tunnelmia ja tyyppejä kuin konstikasta tarinaa.

Verta lumella II: Lisää verta, 2015 ( Blod på snø II: Mere blød, 2015) on eräänlainen irrallinen jatko ykköskirjan maailmaan. Kun edellisessä kirjassa sen päähenkilö Olav otti pomoltaan hengen pois, vapautti se Oslon huumekaupan Kalastaja-nimellä tunnetun miehen käsiin. Nyt Kalastaja lähettää asiainhoitajansa tämän kirjan päähenkilön perään, ja "Kalastaja löytää aina etsimänsä".

Kirja tapahtuu pienessä Pohjois-Norjassa sijaitsevassa kyläpahaisessa, jonne pakenija saapuu ja keksii itselleen hätäisen valeidentiteetin. Hän integroituu kylään ja luo siellä ihmissuhteitakin ja osoittautuu taustastaan huolimatta kelpo mieheksi. Jopa siinä määrin, että kelpaa lopulta sulhaseksi lestadiolaiseen saarnamiessukuun.

Tarina ei ole kovin iso, ja siitä iso osa tapahtuu päähenkilön omassa päässä. Tarina kyllä toisaalta tempaa mukaansa nesbømäisellä varmuudella, ja kirjan lukaisee ketterästi. Nesbø on huvitellut kehittelemällä humoristisia hahmoja ja tilanteita juttuunsa. Mitään Scandinavian Noiria tässä ei todellakaan tarjota.

Kirja jopa päätellään leppeissä tunnelmissa, vaikka siihen takaportti jätetäänkin. Tässäkin kirjassa Nesbø käyttää minä-kertojaa näkökulmana. Ei nouse Hole-sfääreihin, mutta on viihdyttävä lukea.

**********

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jokainen Jo Nesbøn kirja on lähtökohtaisesti kiinnostava! Nesbø on kirjoittanut itsensä Harry Hole -sarjallaan lähtemättömästi ansiokkaan kirjallisuuden historiaan. Hole-kirjoista on syntynyt pitkä ja tasalaatuisen varma jatkumo.

Kirjailijalle tällainen tilanne on sekä voitto että vaara. On vaara joutua toisteisen ja sitä kautta kliseisen ja varman päälle pelaamisen vyöhykkeeseen. Ja kukapa kunnianhimoinen kirjailija siihen tyytyisi, vaikka se takaisi varman työtulon? Toisessa vaakakupissa on tietenkin lukijoiden palveleminen ja heidän tarpeidensa tyydyttäminen.

Jo Nesbø on kiitettävällä ahkeruudella ja loistokkaalla tasolla anteliaasti antanut meille lukijoille Harry Hole -annoksia. Samalla hän on tehnyt kirjallisia pistokeikkoja tämän universumin ulkopuolelle.

Verta lumella -kaksikko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Nekin ovat rikosromaaneja, mutta monella tapaa pienimuotoisempia. Ei ole ehkä korrektia puhua välitöistä, mutta aika lailla pienemmällä agendalla ja arsenaalilla Nesbø näissä operoi. Hän luo näissä ennemminkin tunnelmia ja tyyppejä kuin konstikasta tarinaa.

Verta lumella, osa I, 2015 (Blod på snø, 2015) sijoittuu menneisyyteen, jouluntienooseen vuonna 1977. Se on pienimuotoinen ja alussa hieman kömpelöltäkin tuntuva minä-muotoinen kertomus hieman hitaasta mutta kirjaviisaasta ja hyväsydämisestä asianhoitajasta. Palkkatappaja Olavista.

Olav kertoo tarinaansa ja havaintojaan, jotka osoittatuvat hyviksi mutta osittain väärintulkituiksi. Ihan kaikki ei ole kovin uskottavaa, mutta ainahan sepitteissä mennään kirjailijan ehdoilla. Olav kehittyy kirjan edetessä lukijan päässä varsin sympaattiseksi hahmoksi. Hänelle toivoisi hyvää, mutta niinhän ei aina käy.

Nesbøn tarina on omassa maailmassaan loogisesti etenevä, ja se tähtää kirjallisesti vaikuttavaan lopputulemaan. Olav toimii vastoin työnantajansa tilausta, ja se vie hänet vaikeuksiin. Kirjailijan on ratkaistava tämä dilemma.

Verta lumella, osa I oli todella nopealukuinen; sivuja oli alle kaksisataa ja nekin harvakseltaan ladottu.

**********

Jo Nesbø: Isänsä poika

Pakko tunnustaa, minulla on Harry Holea ikävä. Holen hahmo ja Hole-kirjojen täyteläinen maailma ovat inspiroineet minua siinä määrin, että olen valmis kohottamaan Jo Nesbøn scandinavian noirin kuninkaaksi. (Presidentiksi olisi outoa kohottaakaan.) Toki on pakko samaan hengenvetoon todeta, että en ole nordic noirin kummoinenkaan tuntija.

Siksipä olikin mukava kopata Cittarin kolmen euron korista Nesbøn Isänsä poika, 2014 (Sønnen, 2014). Isänsä poika ilmestyi heti viimeisen Harry Hole -kirjan, Poliisin, jälkeen.

Jälleen Nesbø luo joukon täyteläisiä ja rakastettavia henkilöitä ja kuvailee heidän maailmaansa psykologisesti uskottavasti. Nyt kyse on poliisin pojasta, narkkarista ja vankilakundista nimeltä Sonny Lofthus, joka päättää paeta Oslon huippuvankilasta, Valtiosta ja lähteä kostoretkelle. Ja hyvinhän reissu luonnistuu.

Toinen päähenkilö on rehellinen poliisi Simon Kefas, joka on aikanaan tuntenut Sonnyn isän, ja joka nyt ajautuu jahtaamaan poikaa. Näiden kahden miehen tarinat nivoutuvat monin säikein toisiinsa.

Sonnyn ja Simonin lisäksi tarinassa luonnostellaan useitakin muita henkilöitä. Sinänsä loogisia mutta ei aivan kaikilta osin uskottavia kuitenkaan. Mukana on myös Nesbøn lempiagenda korruptoituneesta ja mädännäisestä hyvä veli -verkostosta, joka ulottuu virkamiehistä ja poliitikoista poliiseihin sekä rikollisiin.

Kirja on hyvin juoheva ja viihdyttävä. Sen lukee mielikseen ja tekstistä nauttienkin, mutta ei se silti jätä samanlaista jälkeä mielihyväkeskukseen kuin parhaat Harry Hole -kirjat. Rima on sen verran korkealla, ja sen riman on Nesbø itse itselleen asettanut.

No, nythän on uutta Harry Holea luvassa!

**********

Jo Nesbø: Poliisi

Jo Nesbø on mestarillinen tarinankertoja. Hänen taituruutensa niin mutkikkaan juonenkuljetuksen, uskottavien henkilöhahmojen luomisen kuin oivaltavan dialoginkin suhteen on päätään pidempi muita (lukemiani) pohjoismaisia kirjailijoita. Jo Nesbølle ei löydä muuta vertailukohtaa kuin Jo Nesbø itse.

Olen säästellyt tätä Nesbøn Poliisi, 2013 (Politi, 2013) -romaania jo pitkään kirjahyllyssäni. Paradoksaalisesti sormet ovat syyhynneet useasti tarttua järkäleeseen kiinni kiihkein koprin ja toisaalta olen halunnut lykätä sen lukemista, koska se on Hole-kasani viimeinen kirja. (Aivan samoin kävi Deadwood-länkkärisarjan viimeisen kauden kanssa, jota panttasin ja panttasin... Se oli kyllä pettynys, lopulta.)

Jo Nesbø käyttää koko arsenaalinsa tähän kirjaan. Mukana ovat kaikki, aivan kaikki hänen kerrontansa parhaimmat keinot, eivätkä ne silti maistu kiusallisella tavalla kuluneilta. Päinvastoin.

Yksi Nesbøn lempikikkoja on lukijan harhauttaminen, ja tässä sitä lajia totisesti saadaan ja useampaan kertaan. Ja vaikka tämän tavaramerkin tietääkin, ei se estä lukijaa iloisesti menemästä lankaan - ja useampaan kertaan. Harvoin on yhtä tyytyväinen tultuaan höpläytetyksi.

Harryn sosiaalinen ja fyysinen alamäki on jatkunut kirjasta kirjaan, ja nyt hän ei ole enää se apulaispoliisipäällikkö, joka status Harrylla parhaimmillaan oli. Tulevien poliisien opettaja hän sentään on, ja itse asiassa, sehän on ihan huippuvirka. Sopii se sitten Harryn luonteelle tahi ei.

Kaiken takana on nainen, ja Harryn tapauksessa siis tietysti Rakel. Harry haluaa vakiintua. Harry haluaa sitoutua.

Nesbøn romaaneissa on tyypillistä, että tutut henkilöt kuolevat, ja että paha ei aina saa palkkaansa. Niin tässäkin. Harryn ennestäänkin lyhyt puhelimen pikavalintalista lyhenee entisestäänkin tässä kirjassa, eikä se voi olla kouraisematta lukijaa. Eikä yleensä viilipyttymäistä Harryakaan. Harryynkin sattuu.

Samoin esimerkiksi aiemmistakin kirjoista tuttu ketku, poliisimestariksi kohonnut Mikael Bellman pääsee jälleen kuin koira veräjästä temmeltämään sydämensä halusta. Ja onhan näitä...

Kaiken kaikkiaan Harry Hole -sarjasta nauttii nimenomaan sarjana. Sen jokainen osa on yksilöllinen ja luettavissa myös sellaisenaan; käsissä oleva tapaus kyllä selvitetään, mutta vasta kokonaisuutena se paljastaa todellisen karvansa ja kokonaisuutena siitä kasvaa huikea, omaperäinen maailma. Jo Nesbø ei jää tallaamaan samaa uraa vanhaan lumihankeen, vaan laajentaa sen kehäksi, josta risteilee säteitä ja halkaisijoita satumaisen upeasti ja jonka jokaisen säteen päässä on mahtava Harry Hole, Harry Holen kiirastuli ja kasvukertomus.

Tottakai käyttäjäystävällisyyttä ja lukunautintoa yksittäisen kirjan kohdalta lisää se, että tuntee saagan vaiheet alusta saakka, sillä Nesbø kuljettaa aihioita mös kirjasta toiseen. Kirjat ovat myös täynnä viittauksia aiempiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja joitakin niistä kehitetään aina edelleen.

Omalta kohdaltani voin siis vain tuntea kaihoa ja kaipausta Harryyn sekä katetutta niitä kohtaa, joilla Hole-avaruus on vielä samoamatta. Tai. julkaisuohjelmassa taitaa jo olla Jano-kirja? Jo Nesbø on myös maininnut pari vuotta sitten Hesarin haastattelussa harkitsevansa vielä kirjaa tai kahta Holesta, vaikka tämän Poliisi-kirjan päätös on hänestä myös sopiva.

"Siinähän Harry Hole jää seisomaan kirkon portaille mentyään juuri naimisiin. Eikö kaikki päätykin, kun ihminen menee naimisiin. Vai kuinka?" (HS 4.11.2014)

Ja miten ollakaan, aloitin itse sarjan reilu vuosi sitten Torakat-kirjasta; Lepakkomies on vielä lukematta...

Sarja päättyy komeasti ja eiköhän vain nyt ole saatu siihen myös erityisen kelvollinen kansikin, vaikka kuva katalogista onkin.

**********

Jo Nesbø: Aave

Georges Simenon on kuuluisa ja arvostettu dekkarikirjailija, joka kirjoitti 84 romaania sankaristaan Jules Maigretista. Maigret on hyvin suosittu ja luettu sarja rikoksista ja nitä selvittävästä rikostentutkijasta. Formula toimi ilmeisen hyvin sekä kirjailijan että lukijan kannalta. Win-win -tilanne.

Jo Nesbø olisi voinut täydellä syyllä tehdä samanmoisen urakan. Kirjoittaa samalla kaavalla tarinan toisensa perään rikoksia ratkovasta apulaispoliisipäällikkö Harry Holesta. Lukija olisi nauttinut ja kirjailija olisi saanut hyvän perustoimeentulon.

Harry Hole on kuitenkin poikkeusyksilö ja niin on Jo Nesbøkin. Kumpikaan ei ole jäänyt lepäämään laakereillaan jo saavutettujen voittojen hehkuun. Jokainen Harry Hole on sekä erilainen, että itse tarinaa eteenpäin vievä. Reijo Mäen Vares-universumissa on turvallista käydä, koska saa täsmälleen sitä, mitä on tilannutkin. Tavallaan niin saa myös Holen kohdalla, mutta ei kuitenkaan.

Saa laaturomaanin, jonka parissa viihtyy, mutta yhtään ei tiedä, mihin se vie.

Harry Hole on ilman muuta ideaalihahmo. Juuri sellainen sankari, jollainen sankarin pitääkin olla. Periksiantamaton, lahjomaton, idealistinen, itsensä likoon laittava. Ja nokkela.

Nesbø on toisin sanoen luonut juuri pahimmanlaatiusen kliseen ja samalla ihailtavan hahmon. Taikatemppu ja miten se tehdään.

Hankkimani Harry Hole -pino alkaa alentua huolestuttavasti. Siinä on jäljellä enää yksi nide. Nyt luin teoksen nimeltä Aave, 2012 (Gjenferd, 2011). Tarinassa aikaa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta, Harry on eronnut virastaan ja muuttanut Norjasta pois. Raitistunutkin.

Ainoa syy, mikä hänet on saanut palaamaan, on se, että hänen rakkaan Rakelinsa Oleg-poika on syytettynä murhasta. Harry alkaa etsiä todellista syyllistä, ja tässä toimessaan hän sekä onnistuu että epäonnistuu kulkien sekä oikeiden että väärien jälkien ja olettamusten viidakossa. Tällä kertaa Harry on tutkimuksissaan varsin yksin, koska hänellä ei ole tukenaan edes poliisin koneistoa, omasta tutkijatiimistä puhumattakaan. Toki hänellä on vanhat suhteensa ja yhteytensä, joita Harry ei totisesti ujostele myöskään käyttää päämääränsä eteen.

Ja jälleen kerran Harry laittaa itsensä likoon munaskuitaan myöten ja vähän enemmänkin, antamatta periksi. Viimeiseen asti. (Ja tässä kohtaa onkin tunnustettava, että luettuani kirjan ratkaisun sisältävän toiseksi viimeisen luvun, oli minun pakko selata jonkin matkaa seuraavaakin kirjaa!)

Harry Hole luultavasti heijastaa lukijan omia tuntoja tai pikemminkin sitä, millainen lukijakin haluaisi olla. Moraaliltaan korkea, vakava mutta ei tosikko. Selviytyjä, jolla on oikea vastaus jokaiseen tilanteeseen.

Hetken aikaa, lukiessaan Nesbøn kirjaa, hän voikin olla sellainen.

**********

Jo Nesbø: Panssarisydän

Jo Nesbø olisi voinut lopettaa Harry Hole -sarjansa tähän kirjaan: Panssarisydän, 2010 (Panserhjerte, 2009). Tai ehkä hän olisi voinut lopettaa sen jopa nide, pari aiemminkin. No, Nesbø ei tehnyt niin.

Useat sarjamuotoon ajautuneet kirjailijat tekevät työnsä sisäsiististi, mutta vailla erityistä intohimoa tahi haluakaan uudistua. Sarjan kohdalla kysymys uudistumisesta on tietysti myös paradoksaalinen.

Lukijoiden onneksi Jo Nesbø on eri maata, kaikella tapaa. Hän on tasaisen laadukas ja yllätyksellinen kirjailija, joka pystyy varioimaan myös sarjaa. Harry Hole -sarja on komeaa luettavaa. Kirjallisuudesta pitävä ei pety, siinä kuin pessimistikään.

Nesbø tarjoilee täyden kattauksen, joka pitää sisällään tuttuja elementtejä, mutta hän työstää niitä koko ajan pois mukavuusalueelta. Tuntuu juuri Panssarisydäntä lukiessa, että Nesbø on huvitellut haastamalla nimenomaan itsensä ja laittamalla Harry-polon aina vain kahjompiin tilanteisiin selviytymään. Ehkä ainoa huomautettava koskeekin juuri tätä: Panssarisydämessä Harry joutuu sillä tavalla kiperiin tilanteisiin, että ratkaisut niistä selviytymiseen ovat yhä sarjakuvamaisempia. Se syö Harry Holen hahmon arkisuutta siinä kuin tekee hänestä yhä legendaarisemman.

Ja rikkinäisemmän.

(Aina on tietenkin myös kysymys elokuvallisuudesta näyttävyydestä. Ainakin Lumiukkoa ollaan tekemässä elokuvaksi...)

Kirjan alussa Harry on paennut itäisille maille Hong Kongiin, josta häntä tulee hakemaan kotiin kaunis naiskollega (!). Norjassa riehuu taas sarjamurhaaja, ja Holen asiantuntemusta ja intuitiota tarvitaan deekiksestä ja halveksunnasta huolimatta.

Harry on enimmäkseen vastentahtoinen, mutta perustaa kuitenkin kolme hengen salaisen ryhmän murhia tutkimaan. Työ edistyykin, kunnes ryhmä paljastuu tai oikeammin: ryhmän sisällä oleva myyrä on tehnyt työnsä.

Erinäisten käänteiden jälkeen Harry kiinnitetään mukaan kilpailevaan keskusrikospoliisin tiimiin, josta hänet tietysti myöhemmin lempataan ulos huolimatta tuloksista. Harryn tunnettu itsepäisyys vie hänet kirjan viimeisillä sivuilla Afrikkaan päättämään tarina. Ja sitten takaisin Hong Kongiin.

Panssarisydän on tolkuttoman pitkä ja juonikas kirja, mutta uuvuttava tahi tylsä se ei ole. Juonta pyöritetään riittävillä kierteillä aina uuteen asentoon ennen kliimaksia. Kirjalija ei kuitenkaan sotkeudu omaan näppäryyteensä tai jää oman juonikkuutensa lumoihin. Tarina toimii käänteineen päivineen.

Nesbøllä on tapana maalata Harry aina nurkaan jutun edetessä, eikä tämä kirja totisesti tee tässä suhteessa poikkeusta. Harry rikkoutuu yhä pahemmin sekä ulkoisesti että sisäisesti. Hän on toimintakykyinen mutta vajaa. Äärimmäisen kiinnostava hahmo. Onneksi hyllyssä on poikittain odottamassa vielä kaksi Hole-kirjaa.

**********

Jo Nesbø: Lumiukko

Harry Holen tarina taitaa lähestyä päätöstään? On enää silkkaa retoriikkaa kysyä vanha kysymys: miksi tappaa lypsylehmän. Jo Nesbø on siinä määrin kovan luokan ammattilainen ja -oletettavasti- kunnianhimoinen kirjailija, jottei hänen tarvitse epäröidä päätöksen edessä.

Holen tarina on edennyt pinossani taas uuteen niteeseen, kirjaan nimeltä Lumiukko, 2008/12 ( Snømannen, 2007), ja on pakko todeta heti kärkeen, että ennestäänkin kova laatu pitää yhäti pintansa ellei jopa jalostu. Jo Nesbø on mestari mieheksi.

Nesbø kuljettaa tarinaa taas usean näkökulman ja aikatasonkin kautta, mutta kehii siitä yhtä kaikki saumattoman kokonaisuuden, joka pitää vaivatta otteessaan koko matkan.

Kirjassa etsitään 'Lumiukoksi' nimettyä sarjamurhaajaa, ja kun ensimmäinen ehdokas talutetaan näyttämölle, kun kirjasta on puolet jäljellä, oivaltaa hitainkin lukija, ettei tapaus ole aivan selvä. Itse asiassa, tässä vaiheessa kirjoja riittävästi lukenut lukija arvaa oikean syyllisen henkilögalleriaa katsoessaan. Ei kylläkään logiikkaa sen takana, mutta oikean syyllisen kuitenkin.

Se on sikäli harmi, sillä kirjaa lukiessa ei oikea arvaus tuo tyydytystä vaan oikea yllättyminen.

Murhaajaa jahdataan Oslo-Bergen -akselilla, jolla Harry Hole on ennenkin liikkunut; eri syystä toki. Kirjassa on muutamia väkivaltapurskahduksia, mutta ei Jo Nesbø silti mässäile verellä ja raakuuksilla samaan tapaan kuin eräät lajitoverinsa. Ilman väkivaltaa ei murharomaanista taida selvitä?

Ihmiset Harryn ympärillä vaihtuvat ja luotetut ystävät harvenevat. Se kertoo aika lailla oleellisen myös Harrysta. Harry Hole kuvataan työlleen ja vain työlleen pakkomielteisesti vihkiytyneenä poliisina, joka on valmis uhraamaan ihmissuhteensa ja inhimillisyytensä, omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan puhumattakaan, poliisityön loppuunsaattamisen alttarille. Tämän kirjan jälkeen Harry Hole on sananmukaisesti yhä rikkinäisempi.

Kirjan ehdotonta herkkua ovat Harry Holen omat ajatukset, joilla hän kommentoi ympäristöään, ihmisiä ja myös itseään. Sen kutsuminen itseironiaksi on vähättelyä. Holen (Nesbøn) lause on terävä.

Jonkinlainen sisäinen paradoksi on siinä, että Jo Nesbø kehittelee Hole-romaaneissaan ihmispiiriä, johon lukija haluaa kuulua ja jonka edesottamuksia hän haluaa seurata, ja samalla Nesbø rikkoo ja pienentää ja kohtelee juuri tätä piiriä kaltoin.

Lumiukon tarina kietoutuu tukevalla otteella Harry Holen elämään, ja se tekee jutun selvittämisestä, pisteen panemisesta tapaukselle asiasta Harrylle henkilökohtaisen. Harry on lukijan silmissä ihailtava sankarihahmo, mutta pomojensa silmissä hän on helposti uhrattava pelinappula.

Aina voi hieman nurista. Aivan kaikki tarinan saumakohdat ja selitykset eivät ole luontevia, liian paljon sattumia ja liian paljon epäloogisuuksia Lumiukosta kyllä helposti löytää, mutta yksikään niistä ei oikeastaan tärvele kuitenkaan kokonaisuutta. Se on upea eikä siinä soi lainkaan Howard Blaken tunnettu tunnusmelodia. Jo Nesbø on osannut kääntää viattomat lasten lumileikit päälaelleen.

Käsissä on tukeva siivu kirjallisuushistoriaa.

**********

Jo Nesbø: Pelastaja

Yhä rullaa.

Jo Nesbø on epäilemättä lajinsa aatelia. Mies joka osaa laatia tarinan, henkilöhahmot ja dialogin niin hyvään pakettiin, että siihen ei ole juuri nokankoputtamista. Kenelläkään.

Tai. Jos ei löydy suurta vikaa, niin pientä sitten. Näinhän maailman yleispätevä balanssi aina vaatii.

Nesbøn kirja on tällä kertaa nimeltään Pelastaja, 2007 (Frelseren, 2005). Se on kuudes osa komeaa Harry Hole -sarjaa, jota Johnny Kniga on tuonut takaisin kompakteissa kovakantisissa niteissään. 6,95 €/kappale alekorissa ei ole lainkaan paha hinta tästä. Se on loistohinta! (Ja loukkaus kirjailijaa kohtaan.)

Nesbøllä on isompi tarina kerrottavanaan henkilöistään, mutta nämä kirjat pystyy kyllä lukemaan yksittäin tai vaikka hieman väärässäkin järjestyksessä. Osa yllätyksistä ja paukuista toki menee silloin hukkaan, mutta lukukokemus on, yhtä kaikki, yhä huikea.

Toisaalta, paradoksaalisesti,  kaikki on myös lukijoiden käsissä. Jos he eivät osta, ei osta kustantajakaan, ja huikeimmatkin pitkät ideat jäävät vain ideoiksi. Harry Holen ja häntä ympäröivien ihmisten tarina olisi voinut myös jäädä torsoksi.

Pelkkää jossittelua. Jo Nesbø on niin kova luu, että pienintäkään vaaraa sarjan katkeamisesta ulkoisiin syihin ei ole ollut näköpiirissä.

Pelastaja kertoo täydellisestä murhasta, joka epäonnistuu oleelliselta osaltaan. Palkkamurhaaja täyttää kontrahdin pilkulleen, mutta surmaa tietämättään väärän miehen, ja siitä tilanteesta alkaakin hänen kujanjuoksunsa. Vai pitäisikö sanoa teemaa varioiden: Via Dolorosansa.

Jo Nesbø on pitänyt epäilemättä hieman omaahauskaakin kirjoittaessaan tämän kovan onnen messiaan takaiskujen sarjaa kohti lopulta koittavaa ylösnousemusta. Tarina on raskaana kristillisen perinteen viittauksia, vaikka itse apulaispoliisipäällikkö Hole ei uskonnoista piittaakaan. Hän ei piittaa, mutta hän ymmärtää.

Lukijaa hemmotellaan pienillä harhautuksilla sekä tietenkin sillä, että Harryllä on ideoita takaraivossaan ja valtteja hihassaan. Lopun epämoraalinen ratkaisu kestää Holen mykiöiden moraalisen katseen. Hän ei saa siitä taaskaan täyttä kunniaa, mutta täyttää oman kunniantuntonsa.

Lukijan kannalta tällainen kovanluokan viranomaisia edustaja individualisti on tietenkin herkkupala. Harry Holen ratkaisuja odottaa sekä kiinnostuneena että hyväksyen. Ja, Luojan kiitos, tällä kertaa aiemmin lähes parodisiin mittoihin kasvanut viinaralli on hallinnassa. Alkoholismi ei ole itsessään naurun asia, mutta Jo Nesbøn tapa käsitellä asiaa Harry Holen kaleidoskooppimaisen kurkun kautta on ollut jo naurettavuuden ja kliseisyyden rajamailla. Ja sen ylikin.

Nesbø osaa kirjoittaa mielenkiintoisia ja moniulotteisia hahmoja. Niitä on ilman muuta pääosissa mutta myös sivurooleissa. Samaten Nesbø ei ole epäröinyt silmää räpäyttämättä poistaa näitä rakastettavia tyyppejä hahmogalleriastaan. Niin käy tälläkin kerralla. Ratkaisuja ei voi kuin ihailla, vaikka samalla toki heitä jää kaipaamaan.

Juttu ratkeaa Pelastajan loppusivuilla, mutta Holen tarina ja sitä ympäröivä iso kertomus jatkuu seuraavissa niteissä. Jospa niihinkin törmäisi jossakin lähikaupungin kirjalaareista?

**********

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbøstä ei kai voi sanoa kovin paljon uutta? Mies kirjoittaa erittäin tasalaatuisesti ja varmasti. Koska teksti on sekä sujuvaa että koukuttavaa, ei tässä ole yhtään mitään vikaakaan. Voiko hyvyys olla tylsyys?

Nesbøn tämänkertainen kirja on nimeltään Veritimantit, 2006/2014 (Marekors, 2003). Nimestä huolimatta kyse ei ole erityisen poliittisesta tahi muutenkaan yhteiskunnallisesti (tai yhtään millään tavalla muutenkaan) kantaaottavasta romaanista. Toki tunnetun yleiskäsitteen 'veritimantti' merkitystä hieman valotetaan, mutta se ei ole tämän tarinan kannalta millään lailla relevantti. Sen sijaan sanan merkitys tässä yhteydessä on kirjaimellinen.

Tarina on rakennettu mielenkiintoiseksi ja ovelaksi. Lukijalle tarjotaan riittävästi täkyjä sekä mahdollisia avaimia ratkaista tarina ennen Harry Holea. Sekä oikeita että harhauttavia. (Ja oli lukija miten ovela tahansa, kyse on kirjailijan diktatoorisesta päätöksestä nimetä syyllinen miten huvittaa!)

Paradoksaalisesti (Harry Hole: "Todellisia paradokseja ei ole olemassa.") tämä tarina on samalla sekä äärimmäisen koukuttava että yhdentekevä. Kirjaa lukiessa lukijalle tulee nimittäin mieleen, että tässä ennemminkin rakennetaan Harry Holen ihmistä isompaa mytologiaa ja Harryn vääjäämätöntä alasajoa. Hänen deekiksensä on venytetty jo nyt aivan naurettaviin mittoihin, ja ainoa looginen tie tästä ulos on rampauttaa apulaispoliisipäällikkö Hole lopullisesti. Se on tarinan iso kuva pitkässä juoksussa, ja se on tietenkin samalla aika halju temppu. Mutta ilman sitä tämä tarina on itse rampa ja tarkoitukseton, ja pyristeleepä Harry miten tahansa, on kertomuksen rakenne laadittu jo etukäteen, ja se on koko ajan matkalla kohti lopullista eksodosta eli kreikkalaisen tragedian viimeistä osaa, johon kuuluu välttämättömänä elementtinä kuoron ja näyttelijöiden esittämä suuri valituslaulu. (Ja jos näin ei sitten käykään, niin kyse on luonnollisesti jo mainittujen tragedioiden deus ex machina -ratkaisusta. Jumalallinen vinssi tempaisee Harryn turvaan?)

Veritimantit -kirjassa Harry Hole joutuu sivuraiteille ja hänen annetaan osallistua vielä vihoviimeisen jutun selvittämiseen ennen erottamista. Kyse näyttäisi olevan johtolankoja ripottelevasta, täsmällisestä sarjamurhaajasta, ja tämän tapauksen ohessa ja hieman sisäkkäinkin Harry haluaa ratkaista lopullisesti suhteensa kollegaan, Tom Waaleriin, sekä ennen kaikkea todistaa tämän osallisuuden läheisen työkaverinsa Ellenin pöyristyttävään murhaan. Lukijahan tuntee asian todellisen laidan jo parista sarjan edellisestä kirjasta, joten johan tätä on roikotettukin.

Harry Hole asettuu hieman Sherlock Holmesin alapuolelle Richterin asteikolla, mutta on ylipäätään yksinään pätevämpi, terävämpi ja luovempi ajattelija kuin Oslon poliisitalon koko muu henkilökunta yhteensä. Hän kykenee ratkomaan ongelmia henkilökohtaisesta katuojastaankin käsin.

Lukijan pitäisi ehkä tuntea sääliäkin Harry Holea kohtaan hänen kamppaillessaan paitsi työssään, niin ennen kaikkea yksityishenkilönä. Helvetilliset, unettomat yöt ja sekava suhde rakastettuun Rakeliin sekä tämän poikaan, juomisongelma, piittaamattomuus kaikkinaisesta normaliudesta ja sosiaalisuudesta. Ei sitä kuitenkaan voi sääliä. Se on Harry Hole ja hän on itse ansainnut oman kohtalonsa. Hän on ollut se oman onnensa seppä ja tehnyt omat siirtonsa. Ei siinä ole mitään itkettävää ja olisi todella naurettavaa ajatella muuta. (Hole on toki fiktiivinen hahmo ja on sikäli hieman säälittävää puhua hänestä kuin oikeasta ihmisestä...)

En ole seurannut viime vuosien Nesbø-kritiikkejä, joten en ennakkoon tiedä, miten tarinassa käy. Selvää on sen sijaan se, että näitä Harry Hole -tarinoita haluan ilman muuta lukea vielä lisääkin. Ne ovat hyvää kirjallisuutta. Jos nyt kesädekkari voi olla hyvää kirjallisuutta.

Miksi ei voisi olla!

Eivät nämä kannet kai voi tästä kuitenkaan enää yhdentekevämmiksi mennä.

**********

Jo Nesbø: Suruton

Täysin kunnialliset ja täsypäisiksikin mainitut kriitikot ovat ylistäneet Jo Nesbøtä Pohjoismaiden parhaimmaksi dekkaristiksi. Sehän ei toki ole vielä kovin paljon, koska dekkarit nyt ovat auttamatta kakkos- tahi kolmoskorin kamaa kirjallisessa kaanonissa. Dekkarit ovat jotakin sellaista, mitä luetaan ironisesti kesämökillä riippumatossa maaten, ei niitä kirjallisuumatineoissa samatahtisella nyökyttelyllä nosteta Brinkin ja Hessen ja Joycen ja Proustin ja Flaubertin ja Bukowskin ja Singerin ja Vonnegutin ja Camusin ja Dostojevskin ja mitä-näitä-nyt-onkaan rinnalle ja ohi.

Eikä ole syytäkään.

Yhtä kaikki; samoja kirjaimia kaikki kirjailijat ja skribentit pyörittävät ja myyvät niitä sitten kustantajille yhtä suurin toivein. Ammatti on elinkeino ja arvostus tulee siihen bonuksena päälle, jos on tullakseen.

Oma Jo Nesbø -kuurini on nyt kestänyt kolmen kirjan verran. Olen lukenut käsiin saamani kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä onkin osoittautunut järkeväksi tempuksi, koska varsinkin tässä Suruton, 2005/2013 (Sorgenfri, 2002) -kirjassa viitataan sekä edelliseen kirjaan että jätetään samainen juoniosio yhä avoimeksi tulevia kirjoja varten. Siitä alkaa tulla jo rasite.

Kyseinen Suruton-opus on nimenomaan nostettu yhdeksi sarjan parhaista, ja toki nämä nyt ovat aina yhtä sattumanvaraisia ylistyksiä kuin salamaniskut, mutta ainakin itse olen jokseenkin eri mieltä tästä arviosta. (Mikä sekin on saman logiikan mukaan yhtä sattumanvaraista ja oikeaanosuvaa.)

Suruton on tarinana paljon vaatimattomapi kuin edeltäjänsä Punarinta. Samalla se kuitenkin sisältää tuhottomasti pikkusälää, joka kertyy turhaksi kuonaksi ja painolastiksi kirjan tarinan ympärille. Toki Jo Nesbø sillä osoittaa alleviivaten lukijalleen, että täältä pesee oikein leveällä suuttimella, mutta samalla itse ydin sekä puuroutuu että samenee epätarkaksi. Vähempi olisi enemmän.

Tarina alkaa väkivaltaisena pankkiryöstönä ja lopuksi mikään ei ole sitä, mistä aloitettiin. Sehän sopii dekkariin, joskin usein myös hämärään taidekirjaan. Hieman yllättävää kirjassa on se, että pääsankari Harry Hole jää itse jossain määrin sivukaduille tallomaan tässä tarinassa, vaikka ison kuvion yksinään ratkaiseekin.

On ilman muuta sanottava, että Jo Nesbø on kiinnostava kirjailija kaikilla mittareilla mitattuna, mutta ehkä juuri siksi tuotantoa syynätään ja järjestetään nesbø-asteikon mukaan.

Voi voi, näitä kansia!

**********

Jo Nesbø: Punarinta

Tämä on kova kirja! Jos olisin itse kilpaileva dekkarikirjailija, painuisin peräkammarin takimmaiseen nurkkan sikiöasentoon uikuttamaan. Jo Nesbøn Punarinta, 2005 (Rødstrupe, 2000) on lajissaan täydellinen romaani.

Tällä kolmannella Harry Hole -romaanillaan Nesbø todistaa myös minulle, että hän on maineensa väärti ja paljon enemmänkin. Jos Torakat vielä paikka paikoin haparoi ja jätti jälkeensä muutamia suttuisen epäselviä kohtia, niin Punarinta on kristallinkirkas, huikaisevan hauska, jännittävä, koukuttava, vääjäämättömän johdonmukainen ja riipaisevan tunteellinen romaani. Se sisältää koko ihmiselämän kirjon. Ei enempää eikä vähempää.

Tällä kertaa Harry on toimissaan koti-Norjassa. Hän joutuu heti alussa erikoiseen välikäteen suojellessaan vierailulla olevaa Yhdysvaltain presidenttiä salamurhaajalta. Harry likvidoi piilottelevan asemiehen ja samalla sekä onnistuu että ryssii tilanteen. Tapaus pelastetaan poliittisesti vaikenemalla ja ylentämällä Harry näkymättömiin. No, mikään Näkymätön mies ei Harry Hole ole.

On käsittämätöntä, miten höyhenekevyitä, hienostuneen huumorin maustamia repliikkejä kirjassa on kosolti. Harry Holen tunnetaju ja älykkyys ovat Jo Nesbøn älykkyyttä ja oivallusta. Hän kykenee punomaan koko kirjan kaaren kattavan juonen ja kutomaan kirjan sivuhenkilöillekin monitahoisen sielun. Vaikka Nesbø joutuu luonnollisesti käyttämään galleriassaan leveää pensseliä, on se silti uskomattoman ilmaisuvoimainen.

Itse tarina on haastava liikkuessaan kahdella eri aikatasolla. Lukijan mielenkiinto pidetään kuitenkin koko ajan hereillä, kun tarinaa kuoritaan auki, eivätkä osat ole niin eripariset kuin yleensä tällä tekniikalla ne tuppaavat olemaan. Nyt tähän on pointtinsa ja kuljettelu on perustellun elimellinen osa kokonaisuutta.

Nesbø tekee jopa niin julkean tempun, että hän surmauttaa kesken kirjan hyvän ja tärkeän hahmon. Hyvän ihmisen, johon lukija on juuri mieltynyt. Lukija suree sitä koko loppukirjan ajan yhdessä Harryn kanssa.

On merkillepantavaa, että eräisiin (pohjoismaisiin) kollegoihinsa verrattuna Nesbø ei tarvitse yksityiskohtiin menevää väkivaltaa tahi intiimiä seksikuvastoa saadakseen kirjansa toimimaan. Hänellä on psykologista silmää ja kourallinen muita pelimerkkejä hallussaan. Kirjaa ei edes tarvitse ahtaa hengästyttävään hiukkaskiihdyttimeen, vaan se pysyy tolpillaan ja tolkuissaan normivauhdilla, jopa välillä hieman viipyillenkin.

Tämmöisiä miehiä kuin Harry Hole (ja hänen alter egonsa Jo Nesbø) saisi olla enemmän!

Vain kansi puuttuu. Tai sitä toivoisi, että tämä kansitaide puuttuisi...

**********

Jo Nesbø: Torakat

Olen lukijana enemmän kotonani amerikkalaisen dekkarigenren teosten parissa kuin "maineikkaan" pohjoismaisen rikoskirjallisuuden maailmassa. Kyse on paitsi voimakkaasta ennakkoluuloisuudesta niin myös täydellisestä sattumanvaraisuudesta. Kirjamakuani määrittelee ennemminkin alelaari kuin tietoinen määrätietoisuus.

No, Printtihesarin kulttuurisivuilla (jos kohta muuallakin) on vuosia hehkutettu tahi ainakin kirjoitettu positiivisesti norjalaisesta Jo Nesbøstä ja hänen Harry Hole -sarjastaan. Sarjan avaus, Lepakkomies (Flaggermusmannen) ilmestyi jo vuonna 1997, mutta syystä taikka toisesta en ole itse tähän tai tämän seuraajiin vain törmännyt. Sattumaa tai sitten oudon kirjailijanimen pelästyttämää vieroksuntaa?

Nyt kuitenkin Johnny Kniga on ottanut yhtenäisen uusintapainoksen kirjoista ja kasannut niitä mukavasti lähisittarin myyntilavallekin. On siis aika astua sisälle Harry Holen maailmaan.

Ostin kerralla neljä romaania, joista sarjan vanhimmaksi osoittautui Torakat, 2009/2014 (Kakerlakkene, 1998); Harry Hole 2 -kirjaksi nimetty. Torakat tuntuu jatkavan suoraan Lepakkomiehen tarinaa, koska siinä on runsaasti viittauksia aiempiin tapahtumiin. Niitä tuntemattakin lukeminen tosin sujuu mainiosti, sen verran selkeitä ovat alaviitteet.

Tarinassa tarvitaan Thaimaahan joku epäkelpo poliisi selvittämään norjalaisen diplomaatin murhaa. Valinta osuu humalaiseen Harryyn. Seuraa monipolvinen mutta kuitenkin kompakti retki tuntihotelleihin, baareihin, oopiumluoliin, parkkihalleihin, bisnesmaailmaan, laittomiin vedonlyönteipaikkoihin ja dekkareissa aina toimivaan pedofiliaan.

Jo Nesbø kuljettaa tarinaa varsin jouhevasti kohti maaliaan. Pieniä tarkoitushakuisia käänteitä ja muutamia epäuskottavia ratkaisuja mahtuu mukaan, mutta ei lukukokemusta jarruttaen kuitenkaan. Itse asiassa - Torakat on yllättävän perinteinen (ja nimenomaan amerikkalaisperinteinen) dekkari. Mitään erityistä uutta aaltoa se ei näyttäisi edustavan. But wait - the worst is yet to come? Or not?

Harry Hole -uusiopainosten sarja muodostaa kivasti yhteneväisen rivin kirjahyllyssä (kunhan ne on ensi luettu!). Ainoa vain, että mistä on taas kaivettu näin mitäänsanomattoman kliseinen alias huono kansi?

**********