Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni

Maailmassa pitää olla pysyviä arvoja. Siis asioita, jotka ovat olemassa, vaikka niitä ei juuri sillä hetkellä edes tarvitsisi tahi ajattelisikaan. Sellaisia kuin, sanotaan vaikka Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmat sekä Alivaltiosihteeri-radiohupailut.

Paitsi että molemmat ohjelmat on jo lopetettu.

Onneksi Knalleja ja sateenvarjoja voi ostaa omaan cd-kirjastoonkin kattavan valikoiman ja onpa Alivaltiosihteeri-sketsejäkin julkaistu iso boksillinen.

Alivaltiosihteeri-ryhmä on pitänyt myös tapanaan julkaista tekstikimaroita radio-ohjelmistaan. Kattaus on sekä helppo että raskas lukea. Se todistaa vääjäämättä ryhmän monipuolisuudesta aihepiirien valinnoista päätellen, notkeudesta, verbaalisuudesta sekä nokkeluudesta löytää usein uusi tulokulma kuluneeseenkin aiheeseen. Raskaus syntyy sitten tekstien latteudesta, toisteisuudesta ja loputtomuudesta. Ei tällaista antologiaa jaksa yhdeltä istumalta lukea.

Tekstien ongelma on myös niiden - tekstimäisyys. Kokoelma on kuin käsikirjoitus, jolle elämän antaa vasta esittäjä. Kenties tekijät ovat tämän tiedostaneetkin, koska tämän kasauksen kylkiäisenä tulee mukaan cd-levy, jolla on parikymmentä juttua luettuna. Nyt voi siis kuunnella kyseiset tekstit esitettynä ja seurata niitä silmillään. Toki kiusallisesti käy ilmi, että eivät nämä nuoret miehet mitään näyttelijöitä ole, sillä paperista lukeminen kuultaa läpi, mutta onhan heillä omat tunnusomaiset intonaationsa, joka kuuluu huumoriperinteeseen.

Käteen tarttui alelaarista tällä kertaa kokoelma nimeltä Alivaltiosihteeri - Virallisuus on aseeni (2014). Nimessä on leikitelty mukavasti ainakin Alistair MacLeanillä.

Kansi on aivan täysosuma! Se, kuten kirjan mainio piirroskuvitus, on Pentti Otsamon takuukäsialaa. Kansi on tietysti pastissi vanhoista Jerry Cotton -lehtien kansista päälleliimattuja ihmishahmoja myöten. Alivaltiosihteeri-kirjojen kansissa on onnistuttu uudistumaan kekseliäästi vuosien myötä.

**********

Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Virallisuus kannattaa aina

Tämän hektisen säksätyskulttuurin aikakaudella on hyvä, että olemassa on kuitenkin yhä luotettavia, peruskalliomaisia instituutioita. Niitä ei tarvitse arjessa eikä niitä tule edes ajateltua useinkaan, mutta ne ovat silti hyvin tärkeitä elämänhallinnan kannalta. Lämmin läikähdys häivähtää rinnassa ja tulee turvallinen olo, kun yhtäkkiä muistaa tällaisen instituution olemassaolon.

Alivaltiosihteeri-radiohupailu on juuri tällainen tuiki tarpeellinen instituutio. En itse ole kuunnellut ohjelmaa radiosta vuosikausiin, mutta kun silmä tapaa ohjelmatiedoissa tiedon sen eksistenssista, tulee hyvä olo. Alivaltiosihteeri -radio-ohjelma on kuulunut maailmanjärjestykseen jo neljännesvuosisadan, mikä on ilman muuta melkoinen suoritus kertakäyttökulttuurissa.

Alivaltiosihteeri-combolla on ollut tapana jatkojalostaa radiohupailut myös painettuun formaattiin. Idea on ajatuksen tasolla huippuhyvä, mutta ei kuitenkaan täysin ongelmaton. Alivaltiosihteeri-pooppoon materiaali toimii parhaiten esitettynä. Ryhmän näyttelijäntaidot ovat varsin rajalliset jolleivat suorastaan kömpelöt, mutta he ovat onnistuneet korvamerkitsemään nämä pakinansa juuri omilla intonaatioillaan ja meluisalla päivittelyllään. Ne ovat aivan omanlaisensa ja omalaatuisuus on tänä edelleen twiitauksen maailmanaikana erittäin arvostettava laatumääre.

Käänteisesti ajatus merkitsee kuitenkin ikävä kyllä sitä, että tekstit eivät aina toimi - teksteinä. Alivaltiosihteerin ydinosaamista on näkökulman vaihtaminen ja sanavääntely niiden kontekstia vaihtamalla. Kaava tuppaa paljon käytettynä toistamaan itseään ja etenkin tällaisen kirjan muotoisena pakettina tämä hohhoijaa-efekti voimistuu.

Alivaltiosihteeri kommentoi usein myös ajankohtaisia ilmiöitä. Ajankohtaisuus on eräänlainen paradoksi. Päiväntuore aihe on pari vuotta myöhemmin luettuna jo eltaantunut. Sen sijaan vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua tällainen aihe omaa historiallista todistusvoimaa aikakautensa elämänmenosta ja on sellaisena siis arvokas.

Alivaltiosihteeri ammentaa hieman samasta huumorinlaarista kuin Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuva. Sanojen kaksoismerkitys on kunniassaan kuitenkin sillä erolla, että Alivaltiosihteeri ei juuri mellasta navanaluskaksimielisyyksillä, mitkä puolestaan ovat Jarlan ydinosaamista. Täysin tuntematon aihealue ei tämäkään kuitenkaan Alivaltiosihteerille ole. Tässä kokoelmassa teemalla pelmuutellaan oikein kunnolla vaikkapa pakinoissa 'Kimppalotto' sekä 'Seksifantasia-pizza'.

On tunnustettava: olen Alivaltiosihteeri-ryhmän fani. Ostin oitis 10 cd:n upean laatikon Alivaltiosihteeri - Virallisuus täältä tähän, kun se vihdoin julkaistiin myös alelaari-muodossa. Laatikossa on äänitteitä vuosilta 1990-2010. Jutut ovat erittäin kuranttia tavaraa. Vaikka joukossa on ilman muuta pakollista täytemateriaalikin, niin parhaimpien kohdalla hullaannuin ja nauroin ääneen lukuisia kertoja ja ihailin ryhmän osaamista.

Siksi onkin valittaen todettava tästä Alivaltiosihteeri - Virallisuus kannattaa aina (2013) -kirjasta: ei hyvä. Sieltä tähän.

**********

Alivaltiosihteeri - Kymmenes virallinen kirja

Siitä on puolisen vuotta, kun luin edellisen antologian (Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen), joten mitäpä uutta tästä voi sanoa?

Simo Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka jatkavat täsmälleen samalla tiellä kuin aina ennenkin. Ei ole iso ihme, että nämä kirjat löytyvät kauppojen alelaareista isoissa nipuissa. Aiheesta voisi tehdä kai pienimuotoisen sosiologisen tutkimustyön: kuka haluaa ostaa hyllyynsä tuoreeltaan ja täydellä hinnalla nämä Alivaltiosihteeri-kirjat? Kenties samat henkilöt, jotka aikanaan hankkivat olohuoneensa silmäteräksi vuotuisen Mitä-Missä-Milloin -kirjankin?

Tämänkertainen tuotos on nimeltään Alivaltiosihteeri - Kymmenes virallinen kirja, 2005. Edellisestä yhdeksästä kaimatuotteestaan se poikkeaa vain siinä, että tämä on kovakantinen.

Ja. Silti ihmeen tuore ja hauska. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun ihaillen hämmästyin tätä assosiaatioiden kymiä, tätä uudelleenkoplauksen ilovirttä, tätä nurinperinkääntämisen loistokkuutta, jota kirja on -tuosta vain- pullollaan. Jos ei ole väkisin väkerrettyjen sanaleikkien ja lapsellisen huumorin ystävä, niin eihän tästä pidä. Mutta jos tuollainen huumorinäkemys miellyttää, niin tässä sitä on täyslaidallinen ja vähän ylikin.

Pojat ovat hioneet ilmaisuaan niin monta vuotta, että vaikka se on toisteista ja osin arvattavaa, niin kylläpä se vaan on sujuvaakin.

Kuva ilman ääntä ei ole ongelma, koska nämä jutut kuulee herrojen omilla äänenpainoilla lausuttuina kirjan sivuilta. Tämä on todellinen äänikirja ilman ääntä. Tämä toki edellyttää, että on edes joskus kuullut pohjana olevaa radiohupailusarjaa. Se on siitä mainio, että jos sattuu radion avaamaan ohjelman kohdalta, ei kuuntelemista malta keskeyttää, ja jos ei puolestaan satu radiota avaamaan, niin ei huomaa olevansa mitään vailla.

Uudistumisen vaade nykyajassa on kova. Tässä sitä on kuitenkin muutosvastarintaa kovassa paketissa.

**********

Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen

Kun tarttuu kollektiiviryhmä Alivaltiosihteerin kirjaan tietää aina täsmälleen, mitä saa. Tai ei sittenkään.

Alivaltiosihteerin historia alkaa jo olla ylipäänsä pitkä, ja tätäkin kirjaa pitää tietenkin peilata tätä historiaa vasten, koska ei tätä (tai lukemattomia rinnakkaisteoksia) markkinoida kirjallisena yllättäjänä, vuoden kirjasensaationa. Ryhmä aloitti bändinä jo vuonna 1985, kun neljä tamperelaista opsikelijaa päätti näin. Pasi Heikuralla ja Jyrki Liikalla olikin jo bänditaustaa entuudestaan, ja rinnalleen he saivat Simo Frangénin ja Satu Kurvisen, joka myöhemmin korvautui Matti Toivosella. Ryhmän tehtyä muun keikkailun ohella sketsijuttuja paikallisradioon kiinnostui myös valtakunnallinen Yle pojista, ja vuonna 1990 ensimmäinen Alivaltiosihteeri - Suomen virallinen ohjelma kuuli päivänvalonsa. Nämä Alivaltiosihteerien radiohupailut muodostuivat nopeasti käsitteeksi.

Kyse on tietenkin siitä, pitääkö tämäntyyppisestä nokkeluuksiin, oivalluksiin ja puujalkahuumoriin perustuvasta opiskelijahassuttelusta. Jos hyväksyy tämänkin yhdeksi viihteen muodosta, pystyy nauttimaan täysin rinnoin kaverusten ajatushautomon hedelmistä.

Mutta. Näin kirjana jutut eivät toimi samaa tapaan kuin kuunneltuina. Kyse on etäisesti samasta ilmiöstä, kun lukee näytelmää pelkkänä tekstinä. Kirjailijan ajatukset kyllä käyvät selviksi, mutta vasta näyttelijä antaa niille äänen, sävyt ja toden merkityksen. Kirjan muodossa Alivaltiosihteerin juttujen terä on kyllä näkyvissä, mutta kuultuina tuovat kirjoittajat itse (Heikura, Liikka ja Frangén) niihin mehun. Esittäminen on aika tiukasti naimisissa näiden tekstien kanssa. Laarin pohjalta käteen tarttui tällä kertaa teos Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen (2003).

Assosiaatioiden virtaa ja kekseliäisyyttä ei voi kuitenkaan kuin hämmästellä. Vaikka jutut hieman toistavat itseään vuosi toisensa jälkeen julkaistavissa antologioissa, on ideoiden määrä, ja niistä paistava yleistietämys ja kiinnostus kuitenkin enemmän kuin tyydyttävää. Samoin väkisinkin rupeaa askarruttamaan, mikä on se tekniikka tai metodi, millä ryhmä tuotaa loputtomat, pitkät palindrominsa. Miten voi päätyä esimerkiksi lauseeseen:

Oona sanoo isille: "Velli-vika paranna, keliakia. Älä aikaile, kanna rapakiville vellisi", Oona sanoo.
(Simo Frangén-Pasi Heikura-Jyrki Liikka: Alivaltiosihteeri - Matka virallisuuden keskipisteeseen, 2003)

Ei siinä juuri järkeä ole, mutta miten siihen päädyttiin?

Yhtä kaikki, jos tämä kirja ei mene ihan paraatipaikalle olohuoneen kirjahyllyyn, niin kiva sitä on kiireettömästi lehteillä sivu sivulta, ja laskea sitten välillä syrjään muun tekemisen kohdatessaan.

**********