Michael Dobbs: House of Cards - Kuninkaantekijä

Michael Dobbs kirjoitti House of Cards -trilogiansa 80/90-luvun vaihteen kieppeillä, ja epäilemättä tuoreempi tv-adaptaatio Amerikassa on elvyttänyt myös romaanit. Kirjan avausosa oli hieman harrastelijamaisella tyylillä kirjoitettu, mutta selkeän tarinan sisältänyt romaani. Koska sittemmin olemme kuitenkin nähneet terävämpiäkin satiireja politiikasta, ei House of Cards kuitenkaan kohoa kovin korkealle kaltaistensa joukossa. Amerikan adaptaatiokin on käyttänyt lähinnä aihiota, mutta hylännyt muun.

Lopettelin juuri kakkososan, Kuninkaantekijän, 2015 (To Play the King, 1992). Tämä kirja on kirjoitettu edeltäjäänsä paremmalla tyylillä ja on yhä viihdyttävä, mutta se ei imaissut minua tosiuskovaiseksi. Itse asiassa päinvastoin. Vaikka kirjaa luki mielikseen, niin silti tuntui koko ajan kuin tuhlaisi aikaansa. 

Kuninkaantekijä on kyllä viihteellinen, mutta kuitenkin jollakin lailla kaavamainen ja kohtauksittain etenevä. Etäisesti mieleen tulee hieman varhempi tuotanto töllön puolelta: Kyllä, herra ministeri. Tuoreempi vertailukohta olisi kenties Politiikan nappula/The Thick of It, joka on moninverroin kerroksellisempi, oivaltavampi sekä tietysti hauskempi.

Kuninkaantekijässä Francis Urquhart on uusi pääministeri, jolla on missio: kaataa kuningas. Kirjan kuningas on epäilemättä saanut piirteitä tosielämän kruununprinssi Charlesista, joka on hieman rasitekin tässä yhteydessä. Urquhart uskoo omaan erinomaisuuteensa ja kuolemattomuuteensa, ja sillä tiellä tuppaa olemaan loppunsa.Tässä tosin ovi jätetään raolleen trilogian kolmatta osaa varten.

Koska hyllytila on rajallinen, niin tämä pokkari taitaa mennä sytykkeiksi.

**********

Michael Dobbs: House of Cards

Michael Dobbs on brittiläinen konservatiivisiipeen kuuluva ylähuoneen jäsen ja siten kaulaansa myöten mukana politiikassa. Dobbs varmasti tuntee pelikenttänsä.

Kirjansa jälkisanoissa hän muistelee kirjan syntyä, joka tapahtui Dobbsin Margaret Thatcheriltä saaman löylytyksen jälkimainingeissa vuonna 1989. Syntyi brittiläistä politiikkaa satirisoiva romaani House of Cards, 2015 (House of Cards, 1989 ja 2014). Kirjasta tehtiin suht tuoreeltaan BBC:n toimesta onnistuneena pidetty draamasarjakin.

Kun neljännesvuosisata myöhemmin Netflix teki kirjasta uuden sarjaversion, oli aika Dobbsin mielestä kypsä pienelle kirjan kasvojenkohotukselle. Kirjailija tuunasi teostaan omasta mielestään tiiviimmäksi ja lukijaystävällisemmäksi.

En itse tunne alkuperäistä kirjaa enkä kumpaakaan sen pohjalta tehtyä tv-sarjaa, mutta niiden maineen kyllä. Siitä huolimatta oli mielenkiintoista tarttua tähän kirjaan.

Aivan ammattikirjailijan kädenjäljen tasoiseksi ei tätä teosta ole kirjoitettu eikä sitä ole saatu tuunaamallakaan huippukuosiin. Kuvailu ja motivointi on paikka paikoin keskentekoista, etten sanoisi kömpelöäkin, mutta -tottakai- House of Cards on ehdottoman luettava kirja kaiken kaikkiaan. Ehkä aika on ajanut hieman sen ohi siinä mielessä, että näitä vallan käytäviä on tallottu jo lukuisissa kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja meno on useinkin kovin terävää sekä kyynistä. House of Cards ei pysty shokeeraamaan samalla tavalla kuin se kenties shokeerasi kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Vaikka fokus ja tyylilaji ovat tyystin toisenlaiset, ei voi myös olla aprikoimatta, onko House of Cards jotakin velkaa myös Yes Minister -sarjalle? Tai loistava The Thick of It puolestaan velkaa House of Cardsille? Tai... Tai kaikki rapsuttavat pienessä ringissä kaikkien selkää ja politiikka tekee sen lopulta itse?

House of Cards -kirjan keskiössä on pääpiiskuri Francis Urquhart, joka vuosikausien puurtamisen jälkeen alkaa hamuta vallan ehdottomaan ytimeen. Tämä on ehkä kirjan heikoimmin motivoitu kohta, mutta turha jäädä sitä sitten enempää märehtimään. On vain hyväksyttävä tämä äkillinen tavoite ja se, että arvostettu mies ei jätä mitään keinoa käyttämättä eikä kaihda kenen tahansa lokaamista tai väkivaltaisia kuolemiakaan tavoitteensa saavuttamiseksi.

Urquhart toimii kulisseissa näkyvänä mutta näkymättömänä samaan aikaan. Kilpailijoita tippuu ympäriltä, mutta kukaan ei ihmettele, että Urquhartin kilpeen ei tule naarmuakaan. Ehkä koko kirja on kirjoitettu kieli poskessa, vaikka se ei siltä vaikutakaan?

Olletenkin Michael Dobbsin ajatuksena on kärjistää ja väännellä rautalangasta asioita, joita hän on politiikan moraalista ja toimintatavoista havainnut. Siinä hän kyllä sinänsä onnistuu. Politiikka näyttäytyy karikatyyrisoidulta sarjakuvalta kirjan sivuilla.

Toiminta on koko lailla suoraa ja mustavalkoista. Hieman jää kaipaamaan monimutkaisempia juonikuvioita ja yllättävämpiä kieroiluja. Kenties niiden aika on tätä kirjaa seuranneissa jatko-osissa? Toivottavasti näin on, koska noukin nekin alelaarista mukaan...

Kirjan kansi on samaan tapaan osoitteleva kuin itse kirjakin, joten se sopii tähän mainiosti.

**********