Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiainen on brändännyt mainion hahmonsa erinomaisesti teevee-ruuduissa. Tästä johtuen hänen hahmonsa dominoi myös Nousiaisen kirjoittamia kirjoja, joita lukiessa kuulee kirjailijalle ominaisen tavan ääntää ja painottaa lauseiden sanoja iskuosuuksineen päivineen. Eihän se mitään haittaa, mutta toki vie jotakin pois kirjan ominaispainosta ja voimasta, ja sen sijaan personoi tekstin tekstailijaan.

Pidän Miika Nousiaisen verbaliikasta tavattomasti. Hänen huumorissaan on jotakin sellaista joka osuu ja uppoaa ja upottaa raskaammankin 5 ruutua pitkän lentotukialuksen. Nousiainen tekee arjesta loistokkaita täsmähuomioita ja osaa muotoilla ne naseviksi ja nautittaviksi. Juurihoito (2016) ei tuota tämän asian suhteen pettymystä.

Ennen lapsen syntymää kaikki sanovat, että lapsen kanssa ei tule aika pitkäksi. Enemmän väärässä ei voisi olla. Jos jossain tulee aika pitkäksi niin lapsen kanssa puistossa seisoskellessa.
(Miika Nousiainen: Juurihoito)

Kirja on tulvillaan kiteytyksiä ja heittoja, jotka lukija kyllä tunnistaa tosiksi, ja näiltä osin se etenee kuin junan vessa. Siis junan mukana.

Sen sijaan sitten itse juoni, se tökkii. Tai ei edes oikein töki, koska se on niin kovin ohkainen, ettei sitä voi juuri sanoa olevan olemassa. Haluaisin ilman muuta tarinan kasvavan ja käyvän melankolisen syvälliseksi jossakin vaiheessa, mutta suurin käännekohta kirjassa on kannen sulkeminen.

Allegoria kirjan otsakkeessa on isolla fanihanskan etusormella osoitteleva, kun yhtäkkiä löytyneen hammaslääkärivelipuolen kanssa lähdetään vuosikymmeniä sitten kadonnutta isää etsimään lopulta maailman äärestä saakka. Tarina ei pitkitettynäkään muodostu järin kummoiseksi eikä kovin syvälliseksi, mikä on todella järkälemäinen harmi odotuksiin nähden.

Ei voi sanoa, että Miika Nousiainen olisi epäonnistunut varsinaisesti Juurihoidossa, etenkään kun hänen motiivejaan ja tarkoitusperiään ei tietystikään tunne, mutta jonkin puuttumisen pettynyt maku lukemisen jälkeen jäi. Ydinongelma on siinä, että lukiessa viihtyy, mutta tarina ei jää kaihertamaan mieltä niin että sen merkitys kasvaisi ja tekisi unohtumattoman muistijäljen. Nyt mieleen jäi vain, että Juurihoito on hyvän mielen kirja.

Kaiken muun mielipahan lisäksi kirjan kansi on aika kamala.

**********

Miika Nousiainen: Metsäjätti

On aika käsittämätöntä, että Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) -kirja ei ollut Finlandia-ehdokkaana ilmestymisvuonaan. Yhtään väheksymättä sesongin komeaa ja ansiokasta naiskirjailijoiden riviä.

Nousiainen nyt kumminkin on kirjoittanut täydellisen romaanin, romaanin jossa sekä yksityinen että yleinen kohtaavat kauniilla ja saumattomalla tavalla. Tavalla jota 70-luvulla yritettiin hampaat irvessä ja tosissaan, mutta koskaan oikein onnistumatta.

Kirja on taidokasta työtä. Samalla kun siinä seurataan lähes rikosromaanityyliin kahden hevimusajanttarin kasvutarinaa poikavuosilta täyteen miehuuteen käydään siinä myös läpi tarkasti havainnoiden ja kirjaten perusteollisuuspaikkakunnan kipupisteet ja sen sisin olemus.

Balanssi on virheetön.

Nousiainen valottaa vähitellen päähenkilöidensä, Pasin ja Jannen, elämää sipulinkuorintatekniikalla. Vähä vähältä maailman erottamien kaverusten kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen ja täydentyvät sivu sivulta näkökulmanvaihtelutekniikkaa hyväksi käyttäen. Lopulta kumpainenkin osoittautuu sekä täyspäiseksi että rakastettavaksi henkilöksi.

Nousiainen on tarttunut tähän ikiaikaiseen ajatukseen: tämän päivän pennut ovat huomisen aikuisia. Mistä kaikesta me olemme tehdyt, mistä kaikesta me uneksimme, mitä kaikkea arvostimme ja arvelimme. Ja lopulta: mitä meistä silti tuli.

Pasi ja Janne ovat tutustuneet toisiinsa koululaisina samalla teollisuuspaikkakunnalla. Heillä on yhteinen, ankaran vähävirikkeinen ja pessimistinen taustakulttuuri, joka predestinoi sukupolven toisensa jälkeen samaan liekaan. Huonoista lähtökohdistaan huolimatta Pasi pyristelee paikkakunnalta pois, kun taas Janne jämähtää pilkahtavasta lahjakkuudestaan huolimatta tehtaan mieheksi ja juopoksi.

Aikatasoja taitavasti vaihdellen tekee Nousiainen kuvasta täydellisen, seinänkokoisen freskon, kun Pasi komennetaan takaisin lapsuutensa maisemiin, nyt kyseisen tehtaan omistavan konsernin pikkupomona, jonka tehtävä on aloittaa YT-neuvottelut tehtaalla, joka kuitenkin toisaalta on sekä tuottava että kannattava. Myös Jannen kuten monen muun Pasin vanhan tutun työpaikat ovat liipasimella.

Pasin kipuillessa ja häilyessä työn tuomien dilemmojensa kanssa, joutuu hän samalla jännittämään lähestyvää isyyttään. Janne puolestaan saa mutkan kautta selville olevansa jo isoisä.

Miika Nousiainen kuvailee pelottavan tarkkanäköisesti pienen teollisuuspaikkakunnan ongelmakohtia, paikkakunnan joka on koko lailla riippuvainen yhdestä työnantajasta. Julkisuudessa Nousiainen on leimautunut nopeaksi ja nokkelaksi, mutta tämä kirja ei tyydy vain huuleilemaan, vaan se on tarkkaan mietitty ja huolella ylöspantu. Analyysi alkaa vaikuttaa omakohtaiselta?

Kirja on naamioitu aika ohkaiseksi ja selailemalla sen salaisuudet eivät paljastu. Kirjaan pitää uppoutua, ja sitten se palkitsee huikealla tavalla.

Nousiainen operoi pienin ja tarkoin vedoin, mutta maalaa suuren kuvan. Kirjassa on upeita lauseita ja siinä on lauseita, jotka naurattavat. Ja lopulta siinä on lauseita, jotka nostavat kyyneleen silmäkulmaan. Suurenmoinen teos!

Kirjan nimi ei juuri houkuttele lukemaan. 'Metsäjätti'! Onko siihen kuitenkin kätketty myös ajatus 'metsä jätti'? No, tarinassa 'Metsäjätti' on saneerausta vaativa emofirma, joka ostetaan osaksi vielä suurempaa kansainvälistä yhtiötä. Kuvaus on uskottavalla tavalla tosi.

Kirjan kantta kannattaa katsella aika tarkoin ja nauttia siitäkin aukeavista yksityiskohdista.

**********