Dan Brown: Inferno

Minua ei nolota vieläkään tunnustaa, että pidin kovasti kirjailija Dan Brownin Da Vinci koodista. Eikä sitäkään, että pidin silloin myös hänen professori Robert Langdon -hahmoaan sekä toimivana että raikkaana tyyppinä dekkarigenressä. Innostuin kirjasta jopa siinä määrin, että kun siitä ilmestyi alelaareihin kuvitettu laitos, ostin senkin. Näin tällainen kirja pitää tehdä!

Dan Brownin edellisen kirjan kohdalla havaitsin kuitenkin lähteen jo kuivuneen. Kadonnut symboli -kirja oli susi, eikä se ollut edes lampaiden vaatteissa.

Kun pari viikkoa sitten pysähdyin ohiajomatkalla kauppakeskus Karisman Sittarissa ostamassa pissapoikaan lisää pesunestettä, punnitsin vakavasti käsissäni myös alepöydältä nostamaani viimeisintä Robert Langdon -päivitystä, romaania Inferno, 2013 (Inferno, 2013). Kirjaa myytiin julkaisuvuonna Suomessa tiemmä 60 000 kappaletta, mutta tiedossa ei ole, paljonko kauppoihin tuli reklaamaatioita siitä, että tuotetta ei ole tarkoitettu käyttöön, johon se myytiin.

Itse tein lopulta ostopäätöksen kannen perusteella, ja voi toki sanoa, että siihen en pettynyt sitten myöhemminkään.

Inferno-kirjassa juostaan rivakkaa tahtia ensin läpi Firenzen, sitten läpi Venetsian ja lopulta läpi Istanbulin (hups - tuli juonipaljastus). Se on juoni lyhykäisesti kerrottuna ja se on itse asiassa koko juoni kaikilta kanteilta katsottuna.

Kirjan virheiden ja puutteiden lista on sen verran pitkä, että sitä ei kannata edes ryhtyä kirjaamaan. Mainitsen muutamia asioita sentään. Päähenkilö Robert Langdon on eideettisine muisteineen puiseva, itsekeskeinen ja lopulta melko uskomatonkin päähenkilö. Se mikä oli nupullaan Da Vinci koodissa, ei koskaan puhjennutkaan miksikään; Langon ei ole saanut lihaa luidensa päälle, vaan on yhä yhtä pökkelö ja epäuskottava.

Da Vinci koodin mysteerit ja johtolangat oli kätketty vuosisatoja sitten, mikä teki tarinasta "uskottavan" ja kiinnostavan, Infernon pääryökäleen jättämät vihjeet tuntuvat aivan järjenvastaisilta: jos joku todella haluaa sabotoida koko maapallon, minkä ihmeen takia hän jättäisi saataville salaisen ratkaisukaavan, jonka avulla hänen hankkeensa on mahdollista nollata? Ja lopulta: miksi ihmeessä kukaan edes ylipäätään odottaisi mystistä h-hetkeä, kun voi kerran toteuttaa suurimman toiveensa heti, tässä ja nyt? Bäng! Koko kirjan juoni perustuu bondmaiselle superroistolle tikittävine kelloineen, mikä konseptina on kovin sarjakuvamainen.

Kirjan tarina on niin täynnä pieniä epäuskottavuuksia, epäloogisuuksia ja muuten epäsynkronissa olevia tasoja, ettei se vain ole sujuva. Kun myös huumori loistaa täydellisellä poissaolollaan, ollaan jähmeässä vedessä reisiä myöten.

Tarinassa ei ole mitään rytmiä, vaan se on yhtä ja samaa säntäilyä pinteestä toiseen sekä Langdonin löytämiä sivuovia ja salakäytäviä. Vauhti alkaa toisin sanoen yksitotisuuttaan haukotuttaa.

Trilleristin tehtävä on antaa vihjeitä, juonenpätkiä ja hieman harhauttaakin, mutta ikävä kyllä muutamastakin Infernon kohdasta tuli mieleen, että Dan Brown suorastaan valehtelee lukijalle. Uuden aallon ohjaaja Francois Truffaut teki 1960-luvun puolivälissä kuuluisan Alfred Hitchcock-haastattelunsa, joka ilmestyi myös meillä myöhemmin kirjan muodossa mainiossa Love-kirjojen pehmissarjassa nimellä Hitchcock, 1983 (Cinema selon Alfred Hitchcock, 1966). Haastattelussa Truffaut käy auteurkollegansa kanssa läpi kaikki siihenastiset Hitch-leffat. Kun käsittelyyn tulee elokuva Esirippu laskeutuu (Stage Fright, 1950), toteaa maestro nöyrästi: "Tein siinä yhden jutun, jota kadun katkerasti. Pistin siihen takauman, joka oli valhetta."

Siinä Hitchcock osuu täysin ytimeen. On sitten kyse elokuvasta tai kirjasta, niin katsojan (lukijan) on voitava luotaa tekijän sanomaan. Sillä ei ole väliä, jos joku henkilöistä valehtelee, se kuuluu peliin, mutta yhtä lailla pelin sääntöihin kuuluu, että itse tekijä ei saa valehdella, sillä silloin hän rikkoo sanattoman, universaalin sopimuksen.

Sinänsä bagatelleina yksityiskohtina silmään osuu lukiessa myös pari pikaisen kyhäyksen leiman antavaa juttua. 1. Erään henkilön nimi vaihtelee useaan otteeseen muotojen Knowlton ja Knowles välillä. 2. Toinen, vielä vitsikkäämpi on lause:

"Koko tuo transhumanistinen ajattelu näyttää ängdon ihmiskunnan paranteluun, terveyden kohentamiseen, tappavien sairauksien parantamiseen, eliniän pidentämiseen."

(Dan Brown: Inferno, 2013)

Ängdon!

Langdon?

Ei Inferno ole tyystin vailla ansioitakaan. Ihmisten sivistäminen ei ole ollenkaan huono juttu, erityisesti tällä uudella vuosituhannella. Yleissivistyksen ja asiayhteyksien tuntemisen puute on yhä kasvava trendi, eikä sille kai loppua enää olekaan.

Dan Brown tekee sinänsä epämuodikasta kansansivistystyötä näillä tehoteoksillaan. Keino on aina sama, mutta eipä se kai haittaa, koska kauppa yhä käy. Dante Alighieri ja hänen pääteoksensa Jumalainen näytelmä tulevat käsitteinä Infernon sivuilta tutuiksi. Samoin tietysti monet asiayhteyteen sopivat taidemaalarit, kirkot ym. kuvasto. Voisi kuvitella, että useampikin lukija on käynyt googlailemassa esimerkiksi Sandro Botticelliä.

Toinen ja samalla syvällisempi juttu on koko kirjan teema ja ydin: maapallon liikakansoitus kontra eliniän pidentäminen ja taistelu kulkutauteja yms. vitsauksia vastaan. Jos kirja laittaa ajattelemaan näitä teemoja, se ei ole ollenkaan merkityksetöntä.

Miksei vielä juonentasolta tarkasteltuna: ei aivan tavatonta, mutta aina yhtä virkistävää on se, että päähenkilö lopulta epäonnistuu (siis todella kirjan päätöksessä): Robert Langdon ei ehdi ratkoa mysteeriä riittävän nopeasti (tai hän on itse asiassa aivan väärällä viikolla asiaa toimittamassa). Onhan se plussaa kirjailijalle.

No, kuten jo sanottu: kanteen en pettynyt. Se on oivaltavasti, ammattimaisesti ja harkiten tehty. Formaattikansi toki siinä mielessä, että samalla sapluunalla kirjaa on myyty muuallakin.

**********

Dan Brown: Kadonnut symboli

Symbologi Robert Langdon on niin hyvä romaanihenkilö, että jos häntä ei olisi keksitty, hänet pitäisi keksiä. Dan Brown keksi ja esitteli Langdonin ensi kerran romaanissaan Enkelit ja demonit (Angels & Demons, 2000). Tässä kirjassa liikutaan lähinnä Roomassa, joka onkin hyvä ja otollinen alusta operoida maailmankuulujen kohteidensa takia.

Hahmo ja hahmon ominaisuudet pääsivät täyteen kukkaansa hittikirjassa Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code, 2006). Siinä Brownin idea tunnetuista kulttuurihistoriallisista maamerkeistä ja niihin liittyvistä salaisuuksista tahi sattumista oli täysosuma. Kirja oli hyvin viihdyttävä ja hyvin sivistävä. Keskivertolukija kuuli luultavasti ensi kertaa monista historiallisista faktoista ja teoksista. Ei ollenkaan huono juttu kirjailijalta.

Tämä Kadonnut symboli (The Lost Symbol, 2009) on kolmas kirja, jonka keskeisenä hahmona on professori Robert Langdon. Ja -ikävä sanoa- toivottavasti tämä on Langdonin viimeinen esiintyminen. Pakollista filmatisointia lukuunottamatta (Tom Hanks ei mitenkään vastaa omaa mielikuvaani Robert Langdonin habituksesta). Kadonnut symboli on aika lailla pakkopullaa. Siinä on sellaisen tilaustyön maku, joka on tehty fanien vaatimuksesta ja kirjailijan halusta palata hyvään teemaan.

Se vain ei nyt enää toimi.

Brown on sijoittanut tämänkertaisen pakettinsa Euroopan sijaan omalle kotimantereelleen Amerikkaan ja sen ilmiselvästi kirjaa parhaiten palvelevalle alueelle, pääkaupunki Washingtoniin. Hän juoksuttaa sekä Langdonia että lukijaa kaupungin maamerkkien kautta, mutta ei saa kuitenkaan aikaan jännitystä tahi uskottavaa kiinnostumista.

Lukija saa entiseen tapaan tietoa tarinan esittelemistä paikoista, teoksista ja teeman mukana kulkevasta vapaamuurariudesta, mutta kaikki jää jotenkin pintaan. Tarina ei ime, eivätkä yksityiskohdat nyt houkuta jatkamaan lukemista. Yleisellä tasolla kokoonkyhätty kertomus ei ole oikein kiinnostava ja yksittäisenä dekkarina aika tylsä.

Sääli.

**********