Patricia Cornwell: Samaa verta

Teräsrouva putkauttaa kirjojaan tasaiseen tahtiin, ja nyt voi sanoa, että kirjan suomenkielinen nimi tekee niille tosiaan oikeutta: Samaa verta. Toisin sanoen, mikään ei kirjaa lukiessa tule yllätyksenä, niin tasaisen varmaa tuuttia Patricia Cornwell töttää tehtaastaan.

Samaa verta, 2015 (Flesh and Blood, 2014) on suoraa jatkumoa Kay Scarpetta -universumissa. Itse asiassa jatkumoa sekä sillä tavalla että kaikki elementit ovat entuudestaan tuttuja ja sillä tavalla että itse pitkä tarina jatkuu myös tässä kirjassa.

Ehkä makuasia, mutta itse vierastan tätä ratkaisua, että nämä tapaukset laitetaan aina koskemaan myös Scarpettaa. Hän ei ole ulkopuolinen, objektiivinen tutkija, vaan vaara uhkaa alati häntä ja hänen lähipiiriään. Olisi paljon antoisampaa, jos tällainen pöyhkeä elementti puuttuisi, ja voisi vain keskittyä kuolemansyyntutkimiseen ja siitä kimpoaviin toimenpiteisiin.

Toinen minua ärsyttävä elementti on Scarpettan pseudosyvällinen pohdiskelu omien demoniensa ja häilyvien epäilyjensä kanssa. Muka-merkitykselliset lauseet ovat usein kovin onttoja lopulta, eivätkä tuo tarinaan mitään lisää eivätkä ne tuo lisäuskottavuutta kirjailijankuvaankaan. Dekkariahan tässä luetaan.

Mukavaa kyllä, tällä kertaa side-kick -hahmoista rikosetsivä Marino saa pitkästä aikaa isomman roolin kirjassa. Hän on kirjailijalle välttämätön työkalu ja mukavasti hahmoteltu, joskin jossakin määrin epäloogisesti ja epärationaalisesti ajatteleva ja toimiva. Toisaalta useimmat Cornwellin kirjoittamat hahmot ovat juuri sellaisia. Ehkä siis me ihmiset olemme sellaisia?

Tapaus tulee sananmukaisesti Scarpettan ja Bentonin omalle tontille, kun sen aidan päältä löytyy seitsemän killotettua kuparipenniä vuodelta 1981. Ja ympäriltä alkaa kaatua ihmisiä, joihin Scarpettalla löytyykin linkki. Perushuttua siis.

Mastermind osoittautuu lopulta vanhaksi tutuksi, ja kaikki on taas hyvin. Jollei oteta sitä lukuun, että tekijä pääsee karkuun. Miksiköhän? (Hymiö)

Kay Scarpettan tutkimuksia lukiessa olen iloinen, etten kannata ääni- tai sähkökirjoja; monestakaan syystä. Oikeaa kirjaa lukiessa on helppo ennakoida, milloin Cornwell alkaa höperöidä kalustusten tahi ruoanlaiton puuduttavalla yksityiskohtaisuudella ja pikakelata silmillä eteenpäin siihen paikkaan, jossa tarina oikeasti jatkuu. Tässä kirjassa näitä jokseenkin tarpeettomia täytepaikkoja oli tukku.

Kirjan kansi jatkaa samaa mitäänsanomattomien ja nopeasti unohtuvien kansien sarjaa kuin monet edellisetkin. Eipä sillä, ei Samaa verta myöskään nimenä erotu edellisistään.

**********

Patricia Cornwell: Tomuksi ja tuhkaksi

Kansiliepeen mainosteksti on paljon puhuva ja samalla ällistyttävä: "Erityisen rakastettu Cornwell on Suomessa, jossa hänen italialaista ruokaa ja viinejä harrastava tohtori Scarpettansa on ratkonut murhia jo reilusti yli miljoonassa myydyssä kirjassa."

Miljoona myytyä kirjaa on hyvä tulos keneltä tahansa kirjailijalta, etenkin kun kirjan kuolemaa on ennustettu kymmenen vuotta. Suomessa on myös niin erinomainen kirjastolaitos, ettei tarvetta näiden kirjojen ostamiselle pitäisi juuri olla. Ellei niitä sitten osteta lahjaksi? Tai ellei sitten ole muitakin ihmisiä kuin minä, joille kirja on myös haluttava esine?

Patricia Corwellin kohdalla tulee kuitenkin mieleen, että nämä ostajat ovat hieman iskeneet kirveensä kiveen tai ainakin toimineet vain vanhasta muistista. Kuten minä. Scarpetta-kirjat olivat erityisen viihdyttäviä hieman alkupään jälkeen, mutta myöhemmin alkoi tulla kirjallista haparointia (luultavasti paradoksaalisesti siksi, että kirjailija yritti kohottaa kirjojen kirjallisia ansioita?). Nyt suunta näyttäisi olevan kuitenkin kohti parempaa. Kirjat ovat taas tarinavetoisia, eivät tuskastuttavan puisevaa pseudopohdintaa ja taukotilapsykologisointia.

Kuinka ollakaan, tässä Tomuksi ja tuhkaksi, 2014 (Dust, 2013) -kirjassa tavataan sarjamurhaaja, joka yllätys-yllätys kietoutuu myös Kay Scarpettan elämään. Kliseiltä ei siis vältytä. Mutta tarina etenee melko jouhevasti ja Scarpettan lähipiirikin saa taas mukavasti näkyvyyttä, vaikka jatkuvien kaksoismerkityksien ja piileskelyiden ja salaperäisyyden löyhyttely ovatkin hieman puuduttavia elementtejä. Cornwellin tapa brassailla ympäristön pikkutarkalla kuvauksella ja monenlaisilla muilla oudoilla yksityskohdilla saa minut nykyään suoraan loikkaamaan kuvailujen yli.

Yhtä kaikki, Cornwell tekee omaa kyntöuraansa tyylillään, ja hänellä on siihen sekä täysi oikeus että tottakai kanttiakin. Itse luulen, että kun saan tämän kerralla ostamani pinon kahlattua läpi, niin se alkaa sitten olla siinä?

Jo aika pitkään on ollut tapana brändätä kirjailijoita myös visuaalisesti. Kehitetään heidän nimestään logo ja kansimaailma. Scarpetta-kirjojen kohdalla on menty kloonivaiheeseen. Kirjan kantta katsomalla on aivan mahdotonta tietää, onko juuri tätä kirjaa vielä lukenut. Kannet ovat mitäänsanomattomia ja efektiä tehostavat kirjojen nimet, joista ei saa mitään otetta. Kirjojen selailukaan ei juuri hyödytä, koska ne muistuttavat äkkiseltään toinen toisiaan.

**********

Patricia Cornwell: Paljaat luut

No nyt, nyt kulkee Patricia Cornwellin kone taas tasaisesti ja yskähtelemättä. Omaan makuuni hänen Scarpetta-romaaneissaan on ollut lievä junnaamisen tuntu: tarina ei ole elänyt ja vienyt mukanaan, vaan kirjailija on jumittunut kuvaamaan enemmän päähenkilönsä sisäistä maailmaa kuin juoksuttamaan jännäriä.

Makuasioita tahi ei, mutta jokainen lukija on oikeassa omalla kannallaan. Meillehän näitä tehdään ja sijoitusneuvojille.

En tiedä, monesko lukemani Kay Scarpetta tämä on, mutta aika mones. Siis tämä Paljaat luut, 2013 (The Bone Bed, 2012). Jälleen ollaan sarjamurhaajaa haistamssa ja jälleen Kay Scarpetta on itsekin liemessä mukana. (Se on vähän tylsää.)

Päällisin puolin matkan varrella löytyviä ruumiita ei voi suoraan yhdistää, mutta Scarpettan nenän vainu on pettämätön ja hänen utteruutensa ja lojaaliutensa totuudelle nurkumaton. Scarpetta osaa epäillä ja tutkia oikeita asioita.

Kirja on tavattoman puhelias, asioita selitetään ja käsitellään pitkissä ja perusteellisissa dialogeissa, jotka sammuttavat vauhdin, mutta toki perustelevat päätelmiä ja mielenliikkeitä. Myös Cornwellin vanha helmasynti eli tiukka pedanttisuus välineitä ja menetelmiä esiteltäessä raskauttaa kirjaa. Toisaalta ymmärrän halun tarkkuuteen, mutta kyllä siinä on myös hieman brassailun makuakin.

Liikaa ei nyt siis jäädä Scarpettan omien ajatusten kehään kuitenkaan pyörimään, vaikka hän toki vatvoo mustasukkaisuuttaan ja muita kipupisteitään myös monologeissa. Tarina kuitenkin etenee ja vaikka hänen hyvät vakiohahmonsa ovat yhäkin sivurooleissa, heitä sentään käytetään tässä kirjassa.

Kay Scarpetta -pinoni on pari senttiä matalampi mutta yhäkin uuvuttavan näköinen. Täytyy taas lukea jotakin muuta välissä.

**********

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Pidin kovastikin Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoista, kun luin sarjan alkupään teoksia. Ne olivat kompakteja tarinoita, joissa tutkittiin tapauksia, ja joissa juoni eteni sujuvasti. Parin viimeksi lukemani teoksen jälkeen olen pitänyt useamman vuoden Cornwell-paaston ja tartuin nyt vihdoin viimein taas yhteen tänä väliaikana ilmestyneeseen romaaniin. Kyse on kirjasta Kuolleiden satama, 2011 (Port Mortuary, 2010).

Ja on heti todettava: en pitänyt lukemastani. Minun makuuni Cornwell on yhä ulapalla ilman kompassia. Hänen ydinosaamisensa menee hukkaan mukapsykologisempien, -syvällisempien ja -kiemuraisempien kirjojen parissa. Eivät nämä ole hääppöisiä, jos niiden tarinasta puristaa mehun. Mäskiä jää ämpärikaupalla ja itse juoma on laimeaa.

Taas tarina kerrotaan loputtomien takaumien ja ajatustynkien kautta samalla, kun kirjan reaaliaika etenee vain pari vuorokautta. Kirja on myös loputtoman puhelias, dialogivetoinen, mikä latistaa itse tarinaa entisestään.

Kay Scarpetta oli sarjan alkupäässä tolkun ihminen, mutta hänestä on evoloitunut rasittava ja ärsyttävä jahkaaja, pyörittelijä ja makustelija. Sääli hyvää hahmoa ja oikeastaan koko hahmogalleriaa (Benton, Lucy, Marino), joka joutuu tässäkin aivan statistin rooliin ilman, että heitä käytettäisiin mitenkään tarinavetoisina aineksina.

Se, mitä tässä kirjassa tutkitaan, jää lopulta varsin yhdentekeväksi, ja se jos mikä on kirjalle pahaksi. (Oivoi, ostin alennusmyynnistä kokonaisen tukun näitä tuoreita Scarpettoja...)

**********

Patricia Cornwell: Punainen usva

Patricia Cornwell edustaa kirjailijantyyppiä, joka on ideaalista loma-ajan lukemistoa. Hänen kirjansa ovat virtaviivaisia dekkareita, joissa lauseita ei juuri tarvitse lukea kahteen kertaan niitä ihmetellen ja ihastellen, vaan tekstin lukeminen etenee joutuisasti lukijan päätä kummemmin rasittamatta.

Cornwellin lukijaystävällisyys on laajalti tunnettu ja hänet on establoitu lajityypin hahmogalleriaan aikoja sitten.

Paha kyllä Cornwell tuntuu tietävän tämän, ja siksi hän panostaa kirja kirjalta tekstiin yhä enemmän ja enemmän ja -paradoksaalista kyllä- se johtaa yhä tuotetuimpiin ja sitä kautta tylsempiin lopputuloksiin. Voi olla osin perspektiiviharhaakin, mutta oman muistikuvani mukaan Patricia Cornwellin uran alkupuolen kirjat olivat puutteineenkin kiinnostavampia kuin nämä nykyiset. En enää tunne samaa iloa tekstistä kuin alunperin tutustuessani Cornwelliin ja hänen Kay Scarpetta -sarjaansa.

Voi olla, että kirjailija on vain hionut ilmaisuaan, ja voipa jopa olla kyse ironiasta, mutta itse kyllä kallistun pöyhkeän itsetietoisuuden kannalle, kun luen Cornwellin nykyistä tekstiä.

"...minulla ei ole tavalliseen tapaan pukua tai rikospaikkatutkimuksessa käyttämääni suoja-asua, vaan khakihousut, sinivalkoraidallinen puuvillapaita, jonka helman olen työntänyt housuihin, ja panamasidoksiset louferit sekä samaa paria oleva vyö. Minulla ei ole koruja lukuun ottamatta vihkisormusta ja titaanikelloa, jossa on musta kumiranneke."

(Patricia Cornwell: Punainen usva, 2012)

Tähään tapaan Cornwell sanailee kuvatessaan niinkin vähäpätöisen asian kuin sankarinsa huomiotaherättämättömän asun.

Kyse on siis Patricia Cornwellin Punainen usva, 2012 (The Red Mist, 2011) -kirjasta. Kay Scarpetta -jatkumon yhdeksännestätoista kirjasta. Sarjoissa on aina kyse sekä tuttuudesta että sen versioimisesta. Cornwell on tehnyt vuosien varrella pari kirjallista ratkaisua muuttamalla aikamuotoa sekä poukkoilemalla hän- ja minä-kertojien välillä. Kirjalijalle nämä ovat valintoja, lukijan kannalta niillä ei ole isoakaan merkitystä, koska aina kuitenkin mennään kirjoittajan ehdoilla.

Scarpettan toimenkuvaa on jonkin verran myös varioitu, vaikka pätevimmillään hän onkin ruumiita tutkiessaan. Ja ehkä ruokapatojen äärellä hääriessään.

Punaisen usvan rakenne on jonkinlainen kirjallinen kokeilu sekin: tarinan reaaliaika tapahtuu parin hektisen päivän aikana, joskin tapaukseen kietoutuu oleellisesti myös vuosien takainen perhesurma. Ja -kas kummaa- koko vyyhti kietoutuu myös Kay Scarpettan henkilökohtaiseenkin elämään.

Punaisessa usvassa tarina jää liiankin paljon Scarpettan käsiin, ja Cornwellin paljon räväkämmät sivuhenkilöt saavat kovin vähän tekstinäkyvyyttä. Se on harmi, koska he ovat paljon mehevämpiä ja kiinnostavampia kuin itse puhtoinen sankari. Saman kirjailijanpään tuotosta toki kaikki tyynni.

Lomakirjaltakin toivoisi tätä enemmän.

**********

Patricia Cornwell: Valokeilassa

Patricia Cornwell kirjoitti ensimmäisen Kay Scarpetta -kirjansa reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tuntee sekä kerrottavansa että kertomisen kaavan. Kaava olikin alkuvuosina hyvä, kun Scarpettan supernuuskijahahmo näyttäytyi ensimmäisiä kertoja. Kirjoissa on kyse kuolemansyytutkijan pitkästä tarinasta  sekä hänen yliluonnollisen lahjakkaista läheisistään. Tarinat olivat alussa vetäviä, ja ne oli kirjoitettu ilman turhia tilkkeitä.

Ehkä siksi, että kaava oli tuttu, sitä piti muuttaa. Piti keksiä yhä kummallisempia juonenkäänteitä, jotka heittivät tarinoita yhä kauemmas reaalimaailmasta, ja kauemmas Scarpetta-maailmasta. Lukijat eivät ilmeisestikään hylkineet tätä ratkaisua, koska Cornwell suoltaa yhä kirjojaan hyvällä myyntimenestyksellä.

Itse pidän paljon sarjan alkupään tuotoksista. Sen sijaan näistä viimeisimmistä alelaariostoksista en ole niinkään innostunut. Tämä Valokeilassa, 2010 (The Carpetta Factor, 2009) oli kyllä yhtä nopealukuinen kuin ennenkin, mutta itse juoni olisi voinut olla mistä tahansa muustakin tehotrilleristä. Suoraan sanoen, siinä ei ollut mitään omaperäistä tai yllättävää. Ei mitään mihin olisi tarvittu Kay Scarpettaa, ja se on kyllä sääli, kun ajattelee, miten hyvinkudotun universumin Cornwell kuitenkin on päähenkilönsä ympärille aikanaan luonut.

Kirjailijoille esitetty vaade uudistua on siis itse asiassa kirous.

Miksi ei tyytyä siihen mitä osaa, ottaa vastaan kriitikoiden haukut ja muhkea palkkioshekki?

Scarpetta on ollut ilmeinen sysäys myös televisioon rynnistäneille kuolemansyytutkijoille, kuten esimerkiksi CSI-sarjat. Näissä kalmojen kopeloinneissa on yleensä kirjojen paras antikin, sen verran tarkkaa ja tietävää työtä Cornwell on tehnyt asian eteen, mutta kun action alkaa kuolemanvaaroineen, siirrytään yleensä haukotusten ja pikakelauksen tuolle puolen. 2000-luvun alkupuolella Cornwell muutti kirjojensa rakennetta vaihtamalla aikamuodon imperfektistä preesensiin sekä siirtymällä kaikkitietävään kertojaan. Valokeilassa-romaanin jälkeen kirjailija päätti kuitenkin palata minä-kertojaan.

Nämä ovat tietenkin vain ulkoisia keinokopasta otettuja välineitä, joilla ei ole itse tarinan kannalta ratkaisevaa merkitystä. Jos tarinan ydin kuitenkin puuttuu, kirjaan ei saa otetta joka pitäisi. Silloin ei lue merkityksellistä kirjallisuutta, minkälaista viihdekirjallisuus sinänsä hyvinkin voi olla, jos siinä vain on pohdittavia koukkuja sekä oivalluksen iloa.

Ei tämä toisaalta ole Cornwellin viimeinen sana Scarpettasta.

**********