Michael Connelly: Risteyskohta

Oli tietenkin vain ajan kysymys, että milloinka Michael Connellyn Hieronymys Bosch -hahmosta aletaan tehdä tv-sarjaa. Vuonna 2014.

Tästä on muitakin mielipiteitä, mutta omalla kohdallani kävi niin, että kun Titus Welliver ujuttautui Harry Boschin nahkoihin, niin minä menetin mielenkiintoni. Kirjallisuuden ylivoimaisesti huikein ominaisuus on se, että se ruokkii mielikuvitusta (sivistystä myös!). Lukija pääsee uimaan vieraisiin, mielikuvituksellisiin maisemiin, aikakausiin ja tapahtumiin sekä syventymään tajuamaan henkilöhahmojen sielunelämää. Se on aivan mahtavaa, koska se tapahtuu vain omassa päässä. Ja kaikilla muilla puolestaan omanlaisella tavallaan. Titus Welliver ei ole siis minun versioni Boschista, ei lähellekään, ja siksi kirjojen lukeminen nykyisellään on hankalaa.

Yritin kuitenkin, kun Prisman laarista tyrkytettiin käteen Risteyskohta, 2016 (The Crossing, 2015) -kirjaa. Riesteyskohta on kannenkin mykästi todistamana täysverinen Bosch-kirja, vaikka siinä mukana kulkeekin Michael Connellyn toinen hahmo, velipuoli Mickey Haller.

Nyt jo eläköitynyt Bosch käy omaa jaakobinpainiaan läpi kirjan, koska hänestä on alleviivatun vastenmieleistä työskennellä puolustuksen puolella oikeidessa. Omituinen näkökohta jos kuitenkin väittää palvelensa oikeutta!

Bosch näkee oitis, että väärä mies on syytettynä murhasta, ja hän napsii näppärästi riittävät todisteet miehen syyttömyyden puolesta, ja vajaat neljäsataa sivua myöhemmin myös oikeat syylliset on jo löydetty ja osin rangaistukin.

Voi olla, että Welliver-efekti vaikuttaa kirjan suutuntumaan, mutta kitalaelle jää hieman väljähtänyt maku, jos sitä vertaa varhaisempiin Connelly-kokemuksiin. Tämä kulkee kyllä kuin Uber, mutta se vaikuttaa aika lailla samanlaiselta nakilta kuin pötkössä jo on ollut aikaisemminkin tarjolla. Lukijoita palvellaan uudella Harry Bosch -kirjalla, mutta mitään uutta ei kuitenkaan tarjota. 60 miljoonaa myytyä kirjaa toki riittää jo puhumaan puolestaan.

Tarina jäi hieman köykäiseksi, eikä Harryn toiminta nyt vakuuta. Kirjallisesti Connelly ei myöskään esitä mitään erityisen briljanttia, vaan heittää määrämittaisen.

Kansi on kai kaivettu varastosta, jonka ovessa lukee "BULKKI"?

**********

Michael Connelly: Musta laatikko

Ei, ei, ei!

Kaksi hirveää asiaa tapahtui.
1 Kun nykyään luen Michael Connellyn Harry Bosch -kirjoja, niin näen nimihenkilön Titus Welliver -hahmoisena.
2 Connellyn Musta laatikko, 2014 (The Black Box, 2012) on kauhea epäonnistuminen.

On siis syytä sanoa painokkaasti, että olen ilman muuta Michael Connelly -uskovainen, joka pitää hänen kirjojaan viihdevalioina. Ne ovat yleensä tasapainoisia, jänteviä ja koukuttavia, mutta tällä kertaa käsissä on siis - mahalasku. Pannukakku. Maanantaikappale. Penaalin ei niinkään terävä kynä.

Connelly on sijoittanut Mustan laatikon lähtölaukauksen erittäin herkulliseen jos kohta käytettyynkin kehykseen: vuoden 1992 Los Angelesin mellakoihin. Aihe on erityisen mehukas juuri amerikkalaisessa kehyksessä, koska siinä kulminoituu useampikin rotujen väliseen epätasa-arvoon viittaava tekijä. Tämän teeman Connelly on kuitenkin sivuuttanut täysin ja valinnut sen sijaan ajan ja paikan vain paalutusnarukseen käyttämättä sitä millään lailla elementtinä tarinan kuljetuksessa.

Bosch sattuu tuolloin itse törmäämään LA:n sivukujalla tanskalaisen naisjournalistin kalmoon, eikä hänelle jää aikaa hektisessä tilanteessa tutkia tapausta kuin silmäyksen verran. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama surma tulee häntä vastaan ratkaisemattomien rikosten osastolla, ja pakkomiellettähän siinä sitten pukkaa. Harry Boschin on selvitettävä tämä tapaus henkilökohtaisesti, vaikka virka menisi.

Hetken aikaa tarina näyttää järkijutulta, mutta sitten Connelly alkaa äkisti viedä sitä kohti satumaata. Juttu etenee sivu sivulta yhä epäuskottavammin, ja Bosch itse vaikuttaa pökkelöltä puuhastelijalta, joka kompastelee onnekkaasti matkallaan kohti kirjan loppulausetta. Harmi juttu kaikkinensa.

Kirjasta on kyllä aivan toisenlaisiakin arvioita, ja kukin on tietysti oikeassa olematta itse profeetta omalla maallaan. Omalla sihdilläni ei kuitenkaan siis pohjalle jäänyt paljonkaan sattumia tällä kertaa, ja pidän itseäni lukijana varsin erehtymättömänä jos kohta lahjomattomanakin. Satojen kirjojen kokemuksella...

Tervehdin ilolla tietoa Bosch -tv-sarjasta. Kunnes sitten näin sen. Tarina oli kyllä riittävän mielenkiintoinen ja vetävä, mutta pääosaan valittu sivuosien erikoismies Titus Welliver on mielestäni auttamatta väärä valinta tähän osaan. Hän on liian nuori ja laiha ja lisäksi hänellä ei ole keinovalikoimassaan yhtä ilmettä enempää tarjottavana. Tämäkin ilme on lisäksi väärä, ja niin Welliver lampsii läpi koko sarjakauden sama nyreä ilme naamallaan. Ei se ole Bosch.

Peijakkaan äijä pilaa sitten myös tämän alueen, joka yleensä on varattu lukijan mielikuvitukselle. Paradoksaalisinta on tietenkin se, että Titus Welliver kuuluu olevan Michael Connellyn oma valinta! Mies ei taida olla lukenut näitä kirjoja?

Ja huh huh; mistä näitä kansia sikiää? Kanitehtaaltako?

**********

Michael Connelly: Runoilija

Michael Connelly on vakiinnuttanut asemansa toimivien kesädekkarien kirjoittajana. Hänen kirjansa toimivat jopa talvella.

Harry Bosch on hyvä hahmo, johon voi tarttua millaisena päivänä tahansa. Aina toimii.

Siksi olikin itselleni kiinnostavaa törmätä kirjaan, jossa Bosch ja muu vakiokaarti ei huseeraa, ja joka on Connellyn uran alkupuolelta. Runoilija, 2005/2014 (The Poet, 1996) ilmestyi alunperin jo 1990-luvulla.

Päällimmäisin huomio on se, että Michael Connelly on suorastaan tuhlannut tässä sekä ideoita että juonenkäänteitä. Ei ole vain yksi selkeä tutkintalinja ja loppuratkaisu, vaan tarinassa on useita suunnanvaihdoksia ja tasoja.

Aivan ongelmatontakaan tämä ei tietenkään ole, ja tarinassa on sekä heikkouksia että epäuskottavuuksia.

Ne eivät kuitenkaan haittaa millään lailla, vaan on hyvä todeta, että Connellyllä on ollut palon lisäksi taito ottaa lukija haltuunsa. Runoilija on hyvin mielenkiintoinen kirja.

Oman lisäarvonsa kirjaan tuo kirjoittamisajankohta siinä mielessä, että se on todella oman aikansa vanki. Kovin kömpelösti modeemit ottavat yhteyksiä ja faksi laulaa. Miten äkkiä tottuu uuteen tekniikkaan, joka ei tunnu rajoittavan elämää!

Michael Connelly on taustaltaan rikosreportteri ja niin on tämänkin kirjan päähenkilö Jack McEvoy, joka kirjoittamisen sijaan sotkeutuu itse sarjamurhaajatutkimukseen FBI:n ryhmän mukana. (Tämä on lähtökohtaisesti heti melkoisen epäuskottavaa...) Onko kyse oman ammattikunnan kilven kiillottamisesta vai vain siitä, että kenestäpä aloitteleva kirjailija kirjoittaa ellei omasta itsestään? Tai ainakin siitä ekosysteemistä, joka itselle on se tutuin.

McEvoy on terävä ja määrätietoinen kuin mikä ja samalla melkoisen kohelo ja epävarma ihminen; ainakin sosiaalisella saralla eli suomeksi sanoen naisasioissaan.

McEvoyn kaksoisveli Sean on poliisi, joka joutuu kyseisen sarjamurhaajan uhriksi, ja se motivoi omalta osaltaan Jackia, jos kohta lehtimiesveri taitaa olla se suurin motivaattori. Once in a lifetime -juttua pukkaa. Aina Connelly ei onnistu motivoimaan Jackin liikkeitä perustellusti, ja se häiritsee eritoten ratkaisevassa taistelussa kamerakaupassa. Mutta silti: kokonaisuus kantaa koko kuudensadan sivun mitan kevyesti.

Näitä kansia jaksaa kuitenkin ihmetellä: mistä tällaisia yhdentekeviä kuvituksia riittää? Toki kuva-aiheessa voi nähdä yhteyden tarinaan punoutuvaan Edgar Allan Poehen, mutta ei se silti oikein käy tekosyystä.

**********

Michael Connelly: Luottamuksen hinta

Michael Connellyn Luottamuksen hinta, 2013 (The Drop, 2011) on helkutin hyvä kirja.

Tämä havainto laittaa epäilemään edellisen Connelly-kytkökseni lopputulemaa. Täyskäännös-kirja jätti pettymyksen karvaan maun kitalakeen, kun taas Viides todistaja puolestaan innosti lukijaa kovinkin ihaileviin kannatushuutoihin.

Onko kirjailija todella noin ailahteleva, vai onko syy sittenkin vastaanottimessa. Onko lukija noin ailahteleva?

Kun paljon kohistaan pohjoismaisesta rikoskirjallisuus-genrestä ja sen suurenmoisuudesta, niin on hyvinkin elähdyttävää palata tämän lajin alkujuurille: Amerikkaan ja todeta Luottamuksen hinta -kirjan olevan täyteläisen makea ja muheva omenapiirakka pohjoisen harmaan synkistelyn rinnalla.

Luottamuksen hinta on lajityypin komea määrämitta.

Kuten kannen tympeästä "tarrasta" voi lukea, kyseessä on tällä kertaa Harry Bosch -pohjainen poliisiromaani. Harry saa selvitettäväksi samana päivänä kaksikin juttua, eikä malta luopua kummastakaan, vaan tekee parinsa Chun kanssa tutkimuksia rinnakkain.

Ensimmäinen tapaus kuuluu selvittämättömien tapausten pinoon. Kyse on parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneesta rikoksesta, jonka DNA-jälki viittaa kahdeksanvuotiaaseen syylliseen. Tämä juttu vaaditaan kuitenkin laitettavaksi syrjään, kun kaupungin mahtimiehen aikuinen poika löydetään kuolleena hotellin jalkakäytävältä. Onko hän hypännyt itse vai onko kyse murhasta? Isä haluaa tapauksen tutkijaksi nimenomaan Harryn, vaikka miehillä on kiistahistoriaa takanaan.

Michael Connelly kuljettaa tarinaa kiinnostavasti koko ajan eteenpäin. Harryn vaisto ja tutkimukset vievät kumpaakin tapausta kohti päätöstä. Matkan varrella setvitään myös ihmissuhteita niin henkilökohtaisella kuin työparitasolla. Harry on pohjattoman uuttera ja taitava, mutta myös erehtyväinen ihminen, joka pystyy myöntämään rajallisuutensa.

Michael Connellyllä on taito hyppysissään, tämän kirjan parissa viihtyy ja vielä enemmän: janoaa lisää.

Erityisen yhteiskunnallinen tai kriittinen romaani tämä ei ole, ja luvalla sanoen: hyvä niin.

Kansikuva on värimaailmaltaan tyylikäs kuin mikä, mutta kuva-aiheeltaan aivan yhdentekevä. Yhtä aikaa siis onnistunut ja epäonnistunut. Kirjailijan nimi on kuitenkin sen näkyvin elementti ja se lienee oleellista. Tässä tapauksessa.

**********

Michael Connelly: Täyskäännös

Luettuani aiemmin tänä vuonna Michael Connellyn mainion kirjan Viides todistaja, totesin löytäneeni uuden lempikirjailijan. Mikään päätelmä ei voisi kellua enemmän irrallaan reaalimaailmasta kuin tuo arvelu.

On hyvä tarkistaa kantojaan, mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja mitä näitä kuluneita ammattikonsulttien mantroja nyt onkaan, mutta on iso pettymys... niin: pettyä kirjojen parissa. Lukeminen on itseisarvo ja nautinto an sich, ja jos se on oikeasti nautintoa, niin ei yhdelle illalle voi enempää toivoa. (No, ruumis ehkä kaipaa mehevää lihapiirakkaa tahi reipasta seksiä, mutta henkisessä mielessä ei ole hyvän kirjan voittanutta!)

Michael Connelly osoittautui sittenkin kliseiseksi pettymykseksi kirjansa Täyskäännös, 2011 (The Reversal, 2010) myötä.

Connellyn yksi päähahmoista on Los Angelesin poliisilaitoksen etsivä Harry Bosch. Hänen sarjansa nimikkeiden määrä lähentelee kahtakymmentä tuota pikaa. Puolustusasianajaja Mickey Haller -sarjassa puolestaan on tähän mennessä viisi nimikettä. En on pätevä arvioimaan kumpaakaan sarjaa, koska mainittu Viides todistaja oli ennen tätä ainut siivenhipaisuni Connellyn kirjalliseen maailmaan.

Tämä Täyskäännös yhdistää noiden kahden miehen voimat. Tarinassa Haller tekee sisäpiirin kulmakarvoja kohotuttavan hyppäyksen puolustuksen puolelta syyttäjän tontille, ja saa avukseen Harry Boschin sekä ex-vaimonsa, avustavan piirisyyttäjä Maggie McPhersonin. Kolmeen pekkaan heidän pitäisi saattaa lapsenmurhasta 24 vuotta aiemmin tuomittu mutta uusien todisteiden perusteella vapauteen pyrkivä Jason Jessup tukevasti takaisin muurien sisäpuolelle.

Kirjan ongelmana on tarinan kuljetus. Se sivakoi pitovoiteineen niin umpikuluneita latuja pitkin, että oikein harmittaa. Pois ovat ovelat käänteet, salaiset aseet, ylivoimaiset repliikit ja lennokkaat heitot. Ja kirjan loppukuvio on kertakaikkinen pettymys pyssynpaukutteluineen päivineen. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi osannut tehdä päätöstä tuomion suhteen ja kiertänyt ongelman tappamalla Jessupin. Oops, spoiler!

Monet hyvät käsikirjoitukset ovat koulineet meidät kuluttajat odottamaan tekstimaakareilta aina yhä uusia ja uusia ylläreitä takataskuistaan, mutta Täyskäännös on sentattu kasaan ihan kirjoitusopin perusoppasta. Se on siis täysin luettava, mutta ei millään kriteerillä ikimuistoinen. Se ei ole kirja, joka laittaisi odotukset luunkoviksi seuraavaa Michael Connellyä odotellessa.

Toki sitä odotellaan lähialueen alelaareihin, jotta lopullinen tuomio voidaan tehdä: yksi loistolaukaus ja yksi huti. Kummalle puolelle kolmas kirja kallistaisi vaakakupin?

Olisi ehkä pitänyt arvata jo kansikuvaa katsoessa, kuinka umpitylsä Täyskäännös on...

**********

Michael Connelly: Viides todistaja

Hyvän kirjallisuuden määritelmä on problemaattista vain siinä suhteessa, miten me sen itse koemme. Toisin sanoen, millaisen vaikutelman haluamme itsestämme antaa. Miten haluamme toisten määrittävän itsemme kirjallisuuden kautta.

Ovatko nobelistit hyvää kirjallisuutta? Ehdottomasti hyvää kirjallisuutta? Ja ennen kaikkea, edustavatko ne parempaa kirjallisuutta kuin miljoonia myyvät kirjoittajat ja heidän tuotteensa?

Missä menee raja? Nikolai Gogol, Andre Brink, Milan Kundera, Marcel Proust, Albert Camus, Alistair MacLean, Tom Clancy, Dan Brown, James Clavell?

Onko symbolinen ero olemassa kirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden välillä? Pitääkö hyvän kirjallisuuden tarjota aineksia ajatteluun ja puhdistumiseen, jotta se olisi arvostettua?

Vai onko tämäkin dilemma vain KVG?

Michael Connelly on kirjoittanut erinomaisen lakitupakirjan nimeltään Viides todistaja, 2012 (The Fifth Witness, 2011). Tästä ei kirja juurikaan parane. Juoni on vetävä, henkilöhahmot onnistuneita, repliikit oikeaa kieltä ja oivallusälykin saa välillä pureksittavaa. Kirjaa ei sanalla sanoen halua-laskea-kädestään-ennen-viimeistä-sivua.

Michael Connelly on pitkänlinjan tekstimies, ensin kymmenen vuotta toimittajana printtimediassa ja nyt parikymmentä vuotta päätoimisena kirjailijana. Isossa osassa kirjoja päähenkilönä on los angeleslainen etsivä Harry Bosch. Hänen velipuolestaan Mickey Hallerista Connelly on kirjoittanut neljä kirjaa, joista tämä Viides todistaja on uusin suomennos. Lähimarketista sen sai parilla kolikolla!

Mickey Haller on hieman epämääräinen mutta sekä lahjakas että uupumaton asianajaja, joka kirjan alussa tekee lähinnä ulosmittausjuttuja, mutta saakin yhdestä asiakkaastaan, Lisa Trammelista, käsiinsä myös rikosjutun, kun Trammelin kanssa riidoissa olevan pankin johtaja murhataan ja Trammelkin on nähty lähistöllä. Tästä seuraa viiden ja puolensadan sivun verran ovelaa juonenpyörittelyä, kun Haller valmistautuu juttuun ja käy oikeutta. Hänelle itselleen on samantekevää, onko asiakas syyllinen vai syytön, joskin tässä tapauksessa hän valitsee kantansa.

Kirja ei pääty tuomionjulistamiseen, vaan Connelly jatkaa tarinaa vielä muutaman sivun verran viedäkseen sen moraaliseen päätökseensä.

Monasti jää sen tunteen valtaan, että käsikirjoituksessa vetää joko tarina tai sitten dialogi, mutta ei sekä että. Tässä Michael Connellyn Viides todistaja -kirjassa vetävät molemmat! Connelly on ilmeisen lahjakas kirjailija ja tässä pääsemmekin hyvän kirjallisuuden määritelmään. Jos lukija nauttii tekstistä, ei malta jättä sitä käsistään ja lukemisen jälkeenkin jää hyvä maku suuhun, niin kyllä se täyttää hyvän kirjallisuuden määritelmän kirkkaasti.

Connelly käyttää Maurice Ravelin tunnettua Boléro-sävellystä amerikkalaisen oikeudenkäyntistrategian metaforana, ja hänen päähenkilönsä vietyä syyttäjältä huipennuksen, toteaa kirjailija:

"Ihminen ei kuuntele Boléroa kymmentä minuuttia ja katkaise virtaa kaksi minuuttia ennen loppua."
(Michael Connelly: Viides todistaja, 2012)

Naulan kantaan.

Huonekaluliike Vepsäläisen myymäläpäällikkö totesi viime sunnuntain Hesarissa: "Isojen massiivisten kirjahyllyjen aika on ohi." Mahtavaa kulkea itse vastatuuleen.

Hieno kansi!

**********