Juri Nummelin (toim.): Kirottu kaupunki - Suomalaisia länkkäreitä 1820-2010 -luvuilta

Juri Nummelinilta ilmestyi toukokuussa Wild West Finland -niminen opus, jossa hän pureutui suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaan tutkijan näkökulmasta. Wild West Finlandille ilmestyi myös eräänlainen sisarteos, Kirottu kaupunki - Suomalaisia länkkäreitä 1820-2010 -luvuilta (2016), jossa toisessa kirjassa esiteltyjen tekijöiden novelleja on tuotu luettavaksi.

Ja jälleen on Nummelin, tämä etäisten laaksojen Lönnrot, pakannut satulalaukkunsa, sitonut vyönsä ja ratsastanut kohti horisonttia ja sen taakse voimiaan säästämättä. Tuloksena on reilut kaksisataa sivua kotimaista länkkärikirjallisuutta.

Nummelin on asetellut löytämänsä näytteet kronologiseen järjestykseen, ja lukumatka aloitetaankin 1820-luvulta! Ensimmäinen esimerkkiteksti 'Tarina' on löydetty Turun Wiikko-Sanomien numerosta 30/1825.

Nummelin on tehnyt sekä kattavan johdannon kirjaansa että myöskin esittelee jokaisen kirjoittajan lyhyesti ennen kutakin lukunäytettä. Rakenne toimii, ja se palvelee lukijaa erinomaisesti.

Kirjan sisältö on kuitenkin hieman ongelmallinen. On kai jotakuinkin selvää, että myös vanhempien tekstien täytyy olla tässä mukana. Se tekee kirjasta uskottavan, kattavan ja perusteellisen, ja nimenomaan kyseisiä tekstejä odottaa etukäteen mielenkiinnolla. Näissä vanhimmissa teksteissä piilee kuitenkin ongelma, koska ne lukukokemuksena jäävät pelkiksi historiallisiksi kuriositeeteiksi. Ne eivät kohoa kirjallisesti erityisen valloittaviksi johtuen niiden vanhahtavasta tyylistä ja -luvalla sanoen- köykäisestä tarinankäsittelystä.

Ne ovat oikeutetusti mukana, ja ne ovat epäkuranttia kamaa. Nyt ne on nähty, mutta niihin ei tee mieli enää palata.

Jos totta puhutaan, tietynlainen kepeys on koko lailla helmasynti läpi kirjan. Onko tähän valikoitunut kokoelma täysin sattumanvaraisesti, onko tätä seulottu vaskoolilla vai onko otettu peräti terävin kärki? Vai onko suorastaan niin, että tässä olikin kaikki? Koko rännin tuotos?

Lukematta Wild West Finland -lähdeteosta ei vastausta saa. (Eikä ehkä senkään kanssa?)

Ehkä on selvää, ettei lännenkirjallisuus ole koskaan ollut se panostetuin osa-alue suomalaisessa kirjallisuudessa. Merkittävät tekijät ovat ansainneet kannuksensa muunlaisen kirjallisuuden parissa. (Tottakai - joku Joni Skiftesvik, joka kanonisoitiin oitis esikoisteoksestaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja lähtien, ja kuitenkin hänellä on samaan aikaan uskottava historia viihdevetoisten Kolmiokirjan lukemistojen parissa.)

Käteen jää siis oikeastaan lukukokemus, joka on kiinnostava mutta ei varsinaisesti sykähdyttävä. Luettavana on tunnelmapaloja, mutta ei erityisen eeppistä kronikointia. Nidos pieniä, kepeitä anekdootteja ilman syvempää kirjallisuuden kouraisuvoimaa.

Toki - sitä varmasti sai, mitä tilasikin. Kirottu kaupunki on hyvä katsaus alan suomalaiseen alaviitteeseen, ja heikkouksineenkin mainio muistutus tämän, yhä relevantin genren olemassaolosta.

Itselleni ykkösnovelliksi kohosi turkulaisen nimimerkki Harri Erkin (oik. Harri Kumpulainen) mainio Kissan kultaa -tarina. Siinä oli kirjallisesti kunnianhimoisempi rakenne ja tarinan kuljetus. Kissan kultaa edustaa hybridiwesterniä, joista en ole kovin innostunut populaarikulttuurin muilla laidoilla, mutta tässä tarinaan ilmestyvä aikakone on erityisen perusteltu - ja välttämätönkin. Koko kertomus oli himpun pidempi kuin useammat muut, joten kirjailija ehtii siinä tietysti kehitellä juontaan paremmin kuin kymmensivuisissa novelleissa, jotka usein ovat tässä yhden idean ihmeitä.

Olisi kiva kuitenkin nähdä toinenkin antologia suomalaisia Villin lännen tarinoita. Ehkä jo silloin pääsisi itsekin paremmin kiinni tähän lajiin?

"Pilvet riippuivat mustina alhaalla kuin vanhan oriin kivekset, mutta sadetta ei tullut."
(Harri Erkki: Kissan kultaa)

Kansi on sopivalla tavalla kioskilänkkärinkaltainen.

**********

Juri Nummelin (toim.): Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita

Länkkärikaanonin kirjallisella laidalla Juri Nummelin taitaa ratsastaa maassamme täysin omilla preerioillaan. Hän on tutkinut ja kirjannut uutterasti alueen ja aidannut sen piikkilangallaan tarkasti.

Nummelin on tällä kertaa toimittanut antologian Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (2005). Toimittamisen ohella on teksteistä suuri osa Juri Nummelinin omin karjanajossa parkkiintunein käsin paperille riipustamia, mutta onpa joukossa liuta muitakin kirjoittajanimiä kastanut kynänsä musteeseen. Ilahduttavasti sekä miehiä että naisia.

Tekstit eivät ole erityisen omaäänisiä, mutta se ei kai tällaisessa kirjailijaesittelykontekstissa ole tarkoituskaan. Tyylillisesti ne eivät siis poikkea toisistaan, vaan tuloksena on varsin tasalaatuista pemmikaania. Eräänlaisen poikkeaman kirjoittajista tekee Anssi Hynynen, joka säännönmukaisesti liittää pieniä tekstinäytteitä esittelemiinsä kirjailijoihin. Muilla maistiaisia on vähemmän.

Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita -opuksessa kyse on juuri siitä, mitä ahterissa oleva poltinmerkki lupaileekin: suomennettujen pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden ja heidän teostensa esittelystä. Vaikka nimike yhdistää, niin kirjailijan laatu sitten erottaa. Monet nimet ovat tuttuja myös muilta rodeoalueilta kuin länkkäriosastolta, vai mitä esimerkiksi Paul Auster tuo kaupunkilaiselle lukijalle ensinnä mieleen?

Huikea työ tekijöiltään ja siinä määrin kattava, että ihan hetkeen ei uutta kirjaa tästä territoriosta tarvitse tehdäkään. Viisikymmentäviisi kanadalaista tahi yhdysvaltalaista lännenkirjailijaa on saanut kelpo esittelynsä. Joukosta tuskin puuttuu yhtään oleellista nimeä, etenkin kun pöydälle vielä kasaa Nummelinin teokset Kuudestilaukeavat: Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi sekä
Viidestilaukeavat: Länkkärinovelleja lukemistolehdistä.

Tämän kirjan lukee sellaisenaankin ilokseen läpi, mutta hakuteoksena sen omin status tietysti on. Jos genre kiinnostaa, tässä oivallinen käsikirja. Jos ei kiinnosta, kannattaa silti vilkaista, miten hyvä, kirjallinen hakuteos oikein kootaan. Tutkittavaa riittää useammankin nuotion valoon.

Hienoa on taas kansikuva. Meillä on kotimaassa kovan luokan kuvittajia, jotka löytävät tyylistä oleellisen ja saavat lukijan uppoutumaan näkemäänsä. Tässä tapauksessa siis kiitokset Jukka Murtosaarelle.

"Hi-yo, Silver! Away!"

**********

Juri Nummelin: Jumalten tuho

Jumalten tuho.

Kerhon itseoikeutettu kultakorttijäsen on Richard Wagner, joka rustasi hieman hämärästi suomennetun Jumalten tuhonsa (alias Götterdämmerungin) Nibelungin sormus -potpurinsa päätösosaksi 1800-luvun loppupuoliskolla. Vaikka tarina perustuu vanhempiin myytteihin, loi Wagner maailmasta omannäköisensä, jossa seireenit, nymfit, jumalat, jättiläiset, valkyyriat ja kuolevaiset mellastavat. Ja jossa sävelet ovat enemmän kuin puolet.

Booker-palkittu A.S. Byatt puolestaan nakutteli oman Ragnarök: Jumalten tuho -kirjansa vuonna 2011. Kirjassaan Byatt uudelleentulkitsee skandinaavisia myyttejä, joissa Odin, Thor ja Loki muiden muassa kietoutuvat tarinaan englantilaisesta laihasta lapsesta.

Byattia ennen ehti samalle nimiapajalle myös Cornelius Jakhelln, jonka Pohjoismaisen romaanikilpailun norjalainen voittaja Jumalten tuho -niminen teos on. Siinä myös pohjoismaiset mytologiat saavat uusiokäsittelyn, kun Odinn istuksii Toisessa Valhallassa terassilla sikaria poltellen. Samaan keitokseen Jakhelln sitten hämmentää nykyaikaa sivaltavia kommentteja.

Sitten meillä on tietenkin Juri Nummelinin Jumalten tuho (2012). Raja korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä on yhtä häilyvä kuin blondin Facebook-status.

"Eilen oli hilpeetä ja kaljaa, nyt on kalpeeta ja hiljaa." "Puutarhan kevätkynnöt suoritettu, multa tuli jo!" "Tuijottaa seinää. Seinät ovat ihmeellisiä. Ne pitävät kattoa ylhäällä, mutta ovat myös käteviä jos haluaa ripustaa tauluja. Pidän siitä." "APUA. Litra sulanutta jäätelöä tulostimessa." 

Ja tätä rataa. Nummelinin kirjasta ei tarvitse itse arvailla, kumpaan kastiin se kuuluu, koska mukana seuraa käyttöohje: Jumalten tuho on pulp-scifi-trilleri.

 Jos ei sitten itse satu olemaan juuri kyseisen tyylilajin hevijuuseri, niin on syytä asemoitua avoimin mielin sen ääreen ja lukea kirja kuitenkin kokonaan läpi. Scenen tyypilliset lainalaisuudet ja konventiot voivat olla kenties vierasta kieltä, mutta se ei estä lukukokemusta. Siitä nauttimista ehkä sentään?

Pulp viittaa käsitteenä yleensä vanhaan, amerikkalaisperäiseen kioskikirjallisuuteen, joka oli seikkailupainotteista. Se saattoi olla esimerkiksi rikos-, scifi, länkkäri-, salapoliisi- tai sotavetoista kirjallisuutta. Nykykeräilijöistä huolimatta kertakäyttöisyys oli sen yksi tunnusmerkki. Viihteen tehtävä on viihdyttää ihmistä, ja sitten matka jatkuu.

Juri Nummelin on tunnetusti pulp-ekstertti par exellence, joten hän jos kukaan on Suomessa omiaan pulp-pastissin tekemiseen.

Jumalten tuhon tarina on varsin simppeli sekä rakenteeltaan että henkilökuvaukseltaan. Se tapahtuu hyvin tiiviisti Forssassa vuonna 1928, kymmenen vuotta kansalaissodan jälkeen. Muutama pistokuvaus sijoittuu joko Vatikaaniin tai helvettiin ja pari kertaa piipahdetaan taivaassakin, mutta muuten pysytään maantieteellisesti ja ajallisesti kapeaksi rajatulla alueella.

Jeesuksen kaksosveli on päässyt irti, ja hän juuri mellastaa Forssassa. Kenties pulp-perinteitä kunnioittaen Nummelin pitää huolen, että jokaisella aukeamlla on kuvausta tuhoutuvista ihmisruumiista: roiskahtelevia aivoja, irtikuorittua nahkaa, uloskaivettuja silmiä tai vähintäin poikkirempaistuja raajoja. Ynnä loputtomasti oksentelevia poliisimiehiä.

Näistä eloisista väkivaltakuvauksista huolimatta kirjan sisältö jää hieman heppoisaksi. Henkilöhahmot ovat varsin ohkaisia, heidän 3d-mallinnuksensa on jäänyt tekemättä. Eipä kai kukaan pulpilta toisaalta erityisen hienovaraista syvyyspsykologiaa odotakaan? Kuolevaisten päähenkilön, poliisi Tannerin, henkilökohtaiset mielenliikkeet kohdistuvat lähinnä vain pontikan ja Pariisiin karanneen vaimon kaihoamiseen. Erityisiksi toimintamotiiveiksi nekään eivät riitä.

Kun verivirta lopulta tasoittuu, jää Tanner seisomaan tantereelle. Koska romaani sijoittuu 1920-luvun Forssaan, ja henkilönimenä on Tanner, se assosioituu mutkan kautta Väinö Tanneriin, joka juuri ennen kirjan tapahtuma-aikaa oli ollut sekä Suomen pääministeri että SDP:n puheenjohtaja. Pidettiinhän juuri Forssassa aikanaan kuuluisa kokous, jossa nimi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue otettiin käyttöön.

Nummelin on kuitenkin toisaalla todennut aiemmin, että hän on alunperin sijoittanut Jumalten tuhon Arizonaan, ja jo siinä versiossa päähenkilön nimi oli Tanner. Kirjailijan kutkuttavien kätkettyjen ajatusten jäljittäminen tyssää siis jo alkuunsa. Toki kirjassa on muitakin nimiä (kuten Bagge), joiden voisi epäillä viittaavaan todellisuuteen. "Tämä kirja perustuu tositapahtumiin. Vain juonta on muutettu tekijöiden suojelemiseksi", kuten vanha klausuuli toteaa.

Anakronismeja on tapana vahtia kuin klaffivirheitä elokuvissa. Kun koko kirja on ylenpalttista pyssyttelyä, tuntuu sellainen urheilu hieman turhanaikaiselta. Silti; monet repliikit särähtävät korvaan ei-istuvina 1920-luvun puheenparteen. Niillä toisaalta tekijä luultavasti on vain halunnut alleviivata hahmojen reippautta.

Kuolevaisten ja Jeesuksen kaksosveljen lisäksi kirjassa seikkailee koko joukko suojeluskuntalaisia, entisiä puna- ja valkokaartilaisia, zombeja, musta- ja valkosiipisiä enkeleitä, Lucifer sekä Jahve. Kun luulee jo kaiken nähneensä, kamppaa enkelieversti Hadraniel tarinan loppupuolella nurin Jeesuksen, joka lyö päänsä kipeästi kiveen...

Hahmoja ja toimintaa siis riittää, mutta itse tarina jää tämän ulkoisen ahtamisen varjoon. Tällaiset apokalyptiset fantasiat tuppaavat olla hieman puberteettisia. Jutussa voi toisaalta kyllä nähdä punaisen langan, kirkkaan reitin ja hyvin tehdyt kotiläksyt, jos niin haluaa.

Tätä kontekstia vasten luuppailtuna Jumalten tuho ylittää tietenkin roimasti mielikuvan pulpista, mutta samalla ajatus muuttuu paradoksaaliseksi. Pulp-kirja joka ei ole pulpia?

Tai yhä hullumpaa; pulp-kirja jota täytyy analysoida?

Puntariin on paras asettaa vain kirja lukukokemuksena. Tämän lukee nopsasti, juoni on simppeli ja henkilöhahmot lyikkärillätehdyt. Omanlaisensa kokemus.

**********

Juri Nummelin: Kuudestilaukeavat: Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi

Länkkärigenren kuolemaa on povattu jo vuosikymmeniä ja totta puhuen - henkitoreissaan se on ollut sitten 60-luvun päivien. Silloin televisiossa jyräsivät ykkösketjussa myös meillä sellaiset sarjat kuten Virginialainen, Bonanza, Laredo, Maverick, Lännen tie, Wagon Train jne. Eurooppalainen, eritoten italialainen länkkäri synnytti myös tuolloin useat nimiteoksensa, jotka eivät ole vieläkään painuneet kumpujen yöhön. Amerikkalaisen lännenelokuvan voimanvuodet olivat 1940- ja 50-luvuilla, mutta toki 60-luvullakin syntyi vielä sielläkin yksittäisiä hyvinkin kiinnostavia irtiottoja.

Television ja elokuvan ohella lännenromantiikkaa tarjosivat vielä sekä sarjakuvat että sepitekirjallisuus. On oikeastaan hieman yllättävääkin, että juuri tämä villin lännen lajityyppi eli niinkin hyvin suuren ja mahtavan puristuksessa olevassa, pienessä ja jäyhäisessä Suomessa. Mikä lienee siinä tehosi meihin tuolla volyymilla? Mitä samaistumispintaa länkkärit tarjosivat suomalaisille?

Länkkärikirjallisuus oli elinvoimaisin pehmeäkantisena kioskilukemistona. Eritoten pulp-kirjallisuuteen vinksallaan oleva Juri Nummelin on kirjoittanut juuri tästä aiheesta teoksen Kuudestilaukeavat: Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi, 2004. Nummelin tunnetaan paitsi tietokirjailijana myös Suomen Länkkäriseuran kantavana voimana.

Kuudestilaukeavat-kirja on eräänlainen jatkolaajennus tekijänsä Pulpografia: Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936–89 -kirjalle. Tähän Kuudestilaukeavat-länkkärikirjaansa Nummelin on tehnyt ällistyttävän ja stetsoninnoston arvoisen suurtyön kaivamalla esiin kaikki mahdolliset (ja muutamat mahdottomatkin) tiedot julkaistuista suomenkieleisistä länkkäripokkareista. Nämä kirjat ja novellit luetellaan teoksessa pikkutarkasti, ja sen lisäksi Nummelin on kirjoittanut erimittaisia pienoisesseitä kustakin kirjoittajasta. Nummelinin lähdeluettelo on yksinäänkin kolmen sivun mittainen.

Näissä teksteissään Juri Nummelin taustoittaa melko lyhyesti kirjailijan elämänvaiheet, mutta esittelee varsin tarkkaan kirjat. Tämä on vaatinut tietolähteistä huolimatta valtavaa perehtymistä aineistoon, ja lukiessa syntyy itsellekin vastaanpanematon nälkä tutustua useampaankin esitellyistä kirjoista. Jos niitä vain saisi käsiinsä. Kirjastojen kohdevalaistujen juhlahyllyjen aarteisiin nämä kioskikirjat eivät yleensä kuulu, eikä niitä pahemmin ole muutoinkaan säilytelty. Slit och släng -kulttuuri on kohdellut kaltoin näitä pehmytkantisia herkkuja. Kulttuurihistoria on erityisen haavoittuvaista, jos ei älyä aikanaan olla hereillä.

Nummelin kommentoi asiantuntevasti myös tekstien suomennoksia ja niihin tehtyjä väkivaltaisiakin lyhennyksiä. Kaikesta paistaa syvä asiantuntemus ja intohimo lajityyppiin. Noviisille Nummelin on vieläpä koonnut piikkilangasta taitellen loppuun kaksikymmentä omaa suosikkiaan + kymmenen 'Bubbling Under' -kirjaa.

Tämän Kuudestilaukeavat-kirjan kohdalla kyse on toisaalta tietenkin "pelkästä" lähdeteoksesta. Ei tällaista kirjaa tule useinkaan luettua maltittomana kannesta kanteen, vaikka juuri niin nyt teinkin. Lähteenä Kuudestilaukeavat ja sitä seurannut Viidestilaukeavat: Länkkärinovelleja lukemistolehdistä onkin sitten mitä mainioin. Länkkärigenre kun sisältää itse genrestä riippumatta kelpo kirjallisuutta moneen makuun. Historiaa, seksiä, väkivaltaa, ekologisia teemoja, intiaanikulttuuria, yhteisön kuvauksia, kavion kapsetta, eeppistä kerrontaa, romantiikkaa, miehisiä miehiä, kahnauksia, ystävyyttä, seikkailuja, huumoria, draamaa, psykologiaa, tahtoa, ylevyyttä jne.

Nummelin on tehnyt siis melkoisen karjanajourakan penkoessaan tämän yhteenvedon kansien väliin. Kuriositeettina kävi kuitenkin niin, että ainoa kirja, jonka täältä tunnistin varmasti, oli nimetty väärin! David Kingin kirjan nimi on Lännen kieroin kaveri, kuten on Joseph L. Mankiewiczin elokuvakin, jonka pohjalta kirja on vapaasti kirjoitettu. Nummelin nimeää molemmat nimellä Lännen kieroin mies. Saivartelua? Ilman muuta, mutta toisaalta tietoteoksen äärellähän tässä ollaan eikä papumuhennoksen.

Muun muassa Disney-piirtäjänä tunnetun Jukka Murtosaaren kansitaide on kertakaikkisen upea ja aihepiiriin istuva. Melkein toivoisi, että Kuudestilaukeavat sisältäisi tähän kansikuvaan liittyvän kertomuksenkin luettavaksi.

**********