Hmm.
Jos totta puhutaan, niin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija kuuluu siihen nykysuomalaisen homo diginativuksen itse itsessään hellimään yleissivistykseen, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että hän on kyllä kuullut asiasta, mutta ei tiedä siitä yhtään mitään muuta ilman Wikipedian apua. Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija on ensin kääntynyt Åke Lindmanin ohjaamaksi televisiosarjaksi (joka sekin on nykykatsojalle jo liian verkkainen kuvailmaisultaan ja dramaturgialtaan) ja sittemmin se on kutistunut pelkästään Lasse Mårtensonin kyseiseen sarjaan säveltämäksi tunnariksi.
Myrskyluodon Maija on kokenut konseptina melkoisen metamorfoosin viisiosaisesta romaanisarjasta muutamaan tahtiin melodiantynkää.
Tutkainta vastaan ei kannata potkia, ja massat ovat aina oikeassa. Sitäpaitsi - mikä on oikeasti elinkelpoista, säilyy kyllä valtavirrasta huolimatta.
Ja siksi onkin erityisen virkistävää tarttua tähän Anni Blomqvistin kolmoisniteeseen Myrskyluodon Maija (2005), ja todeta: tämä kirja on elinkelpoinen.
Anni Blomqvist totisesti tiesi, mistä kirjoitti, koska hän eli koko elämänsä saaristossa, ja nimenomaan eli: kirjailijaksi hän ryhtyi vasta hieman alle kuusikymppisenä. Ensimmäisenkin kirjan aihe oli saaristolaiselämästä, ja sikäli omaelämänkerrallinen, että siinä päähenkilön mies ja poika kuolevat merellä kuten Blomqvistille oli omakohtaisesti käynyt.
Myrskyluoto-sarja syntyi tämän esikoisen jälkeen nopeaan tahtiin kuusikymmenluvun lopulla ja seitsemänkymmenluvun alussa, ja vuonna 1974 sitä alettiin kääntää myös suomen kielelle. Televisiosarja valmistui vuonna 1976, ja se antoi varmasti lisävauhtia tähän suomennostyöhön.
Vaikka Lindmanin sarja osui ja upposi itseenikin, olen kuitenkin onnistunut välttelemään alkuperäisteosta näihin päiviin saakka. Omaksi tappiokseni.
Vai sittenkin siunaukseksi? Sillä onhan upeaa löytää uutta, vaikka se olisikin vanhaa. Tai etenkin kun se on vanhaa?
Anni Blomqvist ei ole säkenöivän taidokas tai maalaileva kirjailija. Pikemminkin hän kirjaa yksinkertaisen selkeästi asioita muistiin kuvatessaan päähenkilönsä, Maijan, elämää ja ajatuksia. Tarinassa ei juuri tuhlata sanoja nyanssirikkaaseen kuvailuun, ja siinä tehdään lukijasta piittaamattomia, järkyttävän isoja aikahyppyjä. Kirjailija ei operoi hämärillä ilmauksilla tai avoimilla merkityksillä, vaan hän tekee hyvin konkreettisia huomioita, ja juuri siksi tällaista tekstiä on hyvä lukea.
Liekö oma muistikuvani sarjasta muuntunut matkan varrella, mutta pieneksi hämmästyksekseni Maija on varsin heikko ihminen. Hän on koko ajan epävarma, kömpelö ja itkuinen nainen, joka on täysin riippuvainen henkilökohtaisesta turvastaan, miehestään Jannesta. Milloin ei sitten palaa tilapäisesti lapsuutensa kotiin Isän hoiviin. Tarkkaan ottaen Maija on siis melkoinen riskivalinta kertomuksen päähenkilöksi, koska hänestä uupuvat täysin kaikki värikkään sankarittaren tunnusmerkit.
Mikään meren karaisema sitkeä saaristolaiskäkkärämänty hän ei ole. Toisaalta Maijan elämää seurataan viiden romaanin verran, ja onhan sellainen kaari kehitysromaani jos mikä. Maijan kautta piirretään selkeää kuvaa 1800-luvun elämästä saaristossa ja ennen kaikkea perheellisen naisen asemasta tässä kontekstissa.
Blomqvist kuvaa hienosti elämää meren ehdoilla noina vuosina, jolloin leipä (silakka) oli tiukassa, lapsia tuli tiuhaan tupaan vailla ehkäisyä ja ankaralla uskonnolla oli merkittävä osa ihmisen jokapäiväisessä arjessa.
Tähän niteeseen on koottu Myrskyluoto-sarjan kolme ensimmäistä romaania: Tie Myrskyluodolle, 1974 (Vägen till Stormskäret, 1968), Luoto meressä, 1975 (Med havet som granne, 1969) ja Maija, 1975 (Maja, 1970). Maija naitetaan perheiden keskisellä sopimuksella Jannelle, he muuttavat Myrskyluotoon, rakentavat, pakenevat Oolannin sotaa, saavat lapsia, menettävät yhden lapsen ja elävät päivittäistä niukkaa mutta työntäyteistä arkeaan. Lopulta tulipalo vie pirtin ja käytännössä koko omaisuuden kesken joulunvieton, ja perhe sinnittelee eläinten lämmössä navetassa, kunnes saavat mahdollisuuden paeta jäätä myöten Maijan lapsuuden kotiin.
Kirja on kirkas kuin mikä. Anni Blomqvist on kirjoittanut tahtomattaan tai tieten tahtoen rinnakkaisteoksen Seitsemälle veljekselle. Tarina todistaa samasta periksiantamattomasta suomalaisuudesta, joka yhdistää niin hidasta hämäläistä kuin verkkaista saaristolaistakin. Vaikka Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on ehdoton suosikkini, olen ilman muuta sitä mieltä, että Myrskyluoto-sarja pitäisi nostaa sen rinnalle kansalliskirjaksi, sen täydentäväksi sisareksi.
Siinä kun Seitsemän veljestä temmeltää yhteisöllisyyden teemoilla, yhteiskuntaan sopeuttamisen ja sopeutumisen kuvauksella, keskittyy Myrskyluoto suomalaisuuden tarinaan yksilön kautta. Kumpaakin näkökulmaa ja huomiota tarvitaan.
Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä kylliksi, tulee Anni Blomqvist kuin epähuomiossa ratkaisseeksi nykymaailmaa riivaavan kysymyksen; sen mikä lastenkasvatuksessa meni sittemmin pieleen, ja miksi siis olemme saaneet vaivoiksemme huonosti kasvatetut, nokkavan itsetietoiset lapset.
"Tavallisesti Maija ei juuri juttele lasten kanssa. Mistä hän nyt lasten kanssa osaisi puhua. Jakelee vain käskyjä. Käskee tekemään sitä ja tätä ja kieltää tekemästä niin ja niin. Kun on talvi ja aikaa lukemiseen ja opiskeluun, hän kehottaa ahkeruuteen ja innokkuuteen jotta lapset oppisivat mahdollisimman paljon niin ettei ketään kinkereillä panna jalkapuuhun. Jollei jalkapuun pelkoa olisi, tietojen laita olisi varmaan aika kehnosti."
(Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija, 2005)
Ei, se ei ole tuo pelottava jalkapuu, vaan lainauksen ensimmäinen lause: "Tavallisesti Maija ei juuri juttele lasten kanssa." Siinä on avain nöyriin ja totteleviin lapsiin. Ei maanittelua, ei lahjontaa eikä "Haluaisitko" -alkuisia konditionaalilauseita. Mahtavaa!
Hieno kirja, josta riittää pureksittavaa pitkään lukemisen jälkeenkin huolimatta siitä, ettei se ole kirjoitettu mitenkään ylivoimaisen briljantilla tyylillä. Toki se jättää juuri näistä syistä myös hieman ristiriitaisen jälkimaun.
Tämän yhteisniteen kansi on erittäin tyylikäs ja puhutteleva. Aavistuksen teatraalinen toki.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti