Jos intiaanikertomusten joukossa jokin kirja on klassikko,
niin se on varmasti James Fenimore
Cooperin Nahkasukka-sarjaan
kuuluva Viimeinen mohikaani, joka
ilmestyi jo vuonna 1826. Tätä kirjaa pidetään yhtenä lajityypin käynnistäjistä. (James
Fenimore Cooper: Viimeinen mohikaani eli vuoden 1757 kertomus /The Last of the
Mohicans, or a Narrative of 1757)
Jalava on ottanut kustannettavakseen koko Nahkasukka-sarjan, ja arvattavasti
siellä on tätä kysymystä pyöritetty ennen kustannuspäätöksen syntymistä. Sarjaa ei julkaista nyt suomeksi ilmestymisjärjestyksessä
vaan tarinan kronologisessa jatkumossa, ja siinä Viimeinen mohikaani on sen toinen nide. Ainakin tämän kirjan
kohdalla voi todeta, että julkaisupäätös ei ole ollenkaan huono. Viimeinen mohikaani on täysin luettava
lähes kaksisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Kirjan henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, mutta sen ajankohta
on historiallinen. Se sijoittuu alanimensä mukaisesti vuoteen 1757, jolloin ’Seitsenvuotista
sotaa’ käytiin sekä Euroopassa että uudella mantereella. Me ruotsalaiset muistamme
samaisen vuoden 1757 Pommerin sotaan liittymisestä, mutta Amerikassa yhteen
ottivat englantilaiset ja ranskalaiset siirtomaasodan merkeissä. Sodan
osapuolet käyttivät myös intiaaneja näissä toimissaan.
Tarina alkaa siitä, kun nuori majuri Heyward saattaa everstiluutnantti
Munron tyttäriä Coraa ja Alicea isänsä luo William Henryn linnakkeeseen.
Seurueeseen liittyy myös eksentrinen psalmilaulaja David Gamut. Ryhmää opastaa erämaassa
petolliseksi paljastuva intiaani Magua. Seurue tapaa sattumalta kolmikon, jonka
muodostavat valkoihoinen tiedustelija Haukansilmä sekä hänen kumppaninsa,
Chingachgook ja Uncas, kaksi mohikaania, isä ja poika. Sukuhaaransa viimeiset. Kolmikko
ottaa seurueen Maguan petoksen jälkeen siipiensä suojaan. Monet vauhdikkaat tilanteet,
takaa-ajot, nujakoinnit, pakenemiset ja vangitsemiset seuraavat jatkuvana
virtana toisiaan.
Kirjaa lukiessa haipuu taka-alalle vaatimus historiallisesta
tahi antropologisesta oikeellisuudesta, ja lukija antautuu kädet pystyssä
kirjallisuuden ehdoille. Tarinan luoma maailma on sisäisesti looginen ja
oikein, kuten huolellisesti punotussa romaanissa tapana on ylisummaan. On itse
asiassa virkistävää huomata kirjailijalla olleen 1800-luvun alkupuolella aivan samat
kerronnankeinot hallussaan kuin nykyisillä kollegoillaan. Viimeinen mohikaani on vetävä kirja. Siinä ei juuri ole suvantokohtia, vaan tarina
rullaa pinteestä toiseen huumoriakaan unohtamatta. Erityisesti Haukansilmä
kunnostautuu ironisten kommenttien ja one-linerien laukomisessa.
Henkilöhahmot ovat hyveellisiä, mikä ei ole tietenkään ihme
ottaen huomioon kirjan iän. Ja itse asiassa, pieni annos moista kunniantuntoa
ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta ei taitaisi olla pahitteeksi tällä 2000-luvullakaan?
Epäröimättä lukija antaisi henkensä tämän Natty Bumppon alias Nahkasukan alias
Haukansilmän käsiin. Hän on rehti, neuvokas ja aikaansaapa toimenmies.
Viimeinen mohikaani
on hyvin romanttinen romaani kaikkine luonnonylistyksineen ja moraaleineen
päivineen. Se sisältää hienokseltaan myös lemmekkäitä tunteita, joita majuri
Heyward tuntee Alicea kohtaan. Lukijan pohdittavaksi jäävät myös Maguan
perimmäiset motiivit Coran kaappaamisessa: onko tytärnappaus kosto,
kaupankäynninväline vai lopultakin intiaanin sydämen valinta? Kirjan päätös on
komea ja liikuttava, ja se tietysti osoittaa, että traditionaalisen onnellisen
lopun vaatimus ei ollut Cooperilla niinkään tähtäimessään, vaan mieluummin sykähdyttävä
tarina ja vaikuttava lopetus. Kirjan otsikko saa täyttymyksensä. Kerrassaan!
Suomentaja Anu van
Heijst on tehnyt hienoa työtä urakkansa kanssa. Kielessä on säilytetty
vanhahtavan koristeellinen tyyli, mutta kuollutta se ei totisesti ole, vaan
soljuu eteenpäin kuin tuohikanootti Hudsonjoen latvapurossa.
Joskus fiktio muovaa historiaa ja todellisuutta, ja saa
ihmiset tietämään väärin. Viimeinen
mohikaani on epäilemättä synnyttänyt juuri tällaistakin dis-informaatiota
vaikuttamalla lukijoiden käsityksiin intiaaneista tai Fort William Henryn
verilöylystä. Kirjan suomalaisen esipuheen laatija, valtiotieteen tohtori Markku Henriksson, osoittaa tällaisiksi
Viimeisestä mohikaanista
yleistyneiksi käsityksiksi muun muassa hyvien ja huonojen intiaanien
arkkityypit, Cooperin kuvaaman intiaanien tapakulttuurin ja ”ugh”-sanan käytön.
Nykyajan lukijalle ei kuitenkaan voi jäädä epäselväksi, että kyse on nimenomaan
seikkailukirjasta, ei dokumentaarisesta kirjauksesta.
”Viimeinen mohikaani”
elää tietysti myös omaa elämäänsä tämän kirjan ulkopuolellakin. Nuorten
toivekirjastonsa lukeneilla on itse kirjasta nuoruuden hämärtynyt mielikuvansa,
kirjan monet adaptaatiot populaarikulttuurin eri foorumeilla ovat muokanneet
alkuperäistä konseptia, Lasse Liemola
levytti vuonna 1961 samannimisen vetävän käännöshittinsä, ja itse termi on
siirtynyt yleiskieleen kuvaamaan ylipäätään lajinsa viimeisiä.
Viimeisen mohikaanin
uusin laitos muistuttaa kouriintuntuvasti siitä, että kirja on parhaimmillaan myös
esine. Pois on nyt pikkupoikiin vetoava vauhdikas värikansi ja sen tilalla on
tyylikäs kirjanmuotoinen kokonaispaketti, jota kääntelee käsissään mielikseen.
Oheinen painokuva ei tee kirjan ulkoasulle lainkaan oikeutta.
**********
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti